Animaatioblogi

Tämän blogin aiheena ovat animaatiot: uudet elokuvat, nostalgiset tv-sarjat, dvd-julkaisut, animaatioiden tekijät... kaikki animaatioihin liittyvä.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Jouluohjelmaa

Vaikka blogi on tänä vuonna päivittynyt niin ja näin ja monesta säännöllisestä päivityksestä (uutiset, tv-ohjelmat, julkaisut ja ensi-illat) olen häpeällisesti laistanut, yhdestä perinteestä saan pidettyä kiinni, aika viime hetkillä mutta kuitenkin.

Tässä tulee esittely joulunajan tv-ohjelmista.

Maanantai 23.12


9:32 Tv2 Pakkasukko Liisan kohtaaminen Pakkasukon kanssa on Awol animationin lyhytelokuva.

Tiistai 24.12

11:29 Tv2 Lumiukko Klassikkofilmi pojasta ja lumiukosta.

11:25 Tv2 Lumikoira Viime vuonna ensimmäistä kertaa nähty jatko-osa Lumiukolle.

12:20 Mtv3 Madagascar DreamWorksin hittianimaatio vuodelta 2005.


13:55 Mtv3 Viidakon veijarit Etelänavalla Ranskalaisen animaatioelokuvan pääosassa on pingviini joka uskoo olevansa tiikeri. 

17:00 Tv2  Joulupukki ja noitarumpu Piirroselokuva peruntuu Mauri Kunnakseen kirjaan.

17:30 Tv5 Coraline ja toinen todellisuus  Synkkiäkin sävyjä sisältävä nukkeanimaatio vuodelta 2009.


19:10 Mtv3 Samu-Sirkan joulutervehdys Perinteinen kimara Disneyanimaatioiden helmiä.

Keskiviikko 25.12

12:25 Mtv3  Wallace ja Gromit -kanin kirous Wallace ja Gromit kohtaavat pitkässä elokuvassa monta pientä ja yhden suuren kanin.

14:50 Mtv3 Shrek DreamWorksin menestyskomedia irvailee satujen kliseille.

21:00 Nelonen Wall-e Pixarleffan nimihahmoa sympaattisempaa robottia saa hakea.
 
Torstai 26.12



12:30 Mtv3 Atlantis Disneyn piirroselokuvassa etsitään kadonnutta Atlantiksen valtakuntaa.

17:40 Tv2 Niko -lentäjän poika Vasta Itsenäisyyspäivänä esitetyn kotimaisen animaation pikauusinta.

Perjantai 27.12

8:12 Tv2 Toinen tähti vasemmalla Jo kolmantena jouluna peräkkäin nähtävä englantilainen piirroselokuva.

8:51 Tv2 Mörkyli  Julia Donaldsonin kirjaan perustuva lyhäri vuodelta 2009.


14:45 Tv2 Röllin sydän Ainoa piirretty Rölli-elokuva on Pekka Lehtosaaren ohjaama.

Lauantai 28.12

15:50 Mtv3 Madagascar 2 Jatko-osa aattona nähdylle seikkailulle.

17:30 Subtv Henkien kätkemä Hayao Miyazakin Oscar-palkittu elokuva suomeksi dubattuna.

Sunnuntai 29.12


12:30 Mtv3 Horton Dr. Seussin kirjaan perustuva animaatio Ice Age-elokuvista paremmin tunneltulta Blue Sky Studiosilta.

14:20 Tv5 Arthur ja minimoit Ensimmäinen osa minimoiden maailman kolmesta seikkailusta.

Tiistai 31.12

9:17 Tv2 Urhea pikku Mörkyli 27.päivä nähdyn Mörkylin lapsi kohtaa vuorostaan hirmuisen hiiren.

24-26.12 Antennitalouksissa näkyvät ilmaiseksi seuraavat kanavat:
MTV Max, MTV Fakta, MTV Leffa, MTV Juniori, MTV Sport 1, MTV Sport 2, Nelonen Prime, Nelonen Nappula, Nelonen Maailma, Nelonen Pro 1, Nelonen Pro 2, MTV Finland, Nick Jr, Disney Channel, Eurosport, Digiviihde.

Hieman kylmäksi tämä ohjelmakattaus jättää. Elokuvat ovat tulleet tv:stä vähintään parin vuoden sisällä, osa jopa tänä syksynä. Jouluun kuulu monta ohjelmaa jotka perinteisesti näytetään ja katsotaan joka vuosi, mutta mukana on valitettavasti monta jo useana jouluna peräkkäin nähtyä lyhäriä joiden soisi tehdä tilaa uusille ohjelmille tai oikeasti vanhoille uusinnoille. Moni kanava tuntuu luottavan juhlapäivien aamuina siihen samaan ohjelmistoon joka pyörii arkenakin. Tylsää!

"Kun minä olin lapsi oli paremmin" -ajatuksen ajattelijoille tulee vielä yksi tv-tärppi. Kyseessä ei ole animaatio mutta ainakin minulle se on iso lievitys animaatio-ohjelmiston aiheuttamaan pienoiseen pettymykseen.

25., 26. ja 27. päivän aamuna Tv2 näyttää Joulukalenteri 50 vuotta -ohjelmat. Joulukalenteria on siis katsottu tv:stä jo puoli vuosisataa joten näissä ohjelmissa riittää nostalgiaa monen ikäisille.




Hyvää joulua!


tiistai 26. marraskuuta 2013

Kauhukokemuksia

Blogin Mikä pelotti -kyselyyn vastattiin lapsuuden kokemusten pohjalta. Valmista kyselykaavaketta ei ollut vaan vastaajat saivat kertoa ajatuksensa vapaasti. Apuna oli valmiita kysymyksiä, mm. Mitkä olivat pelottavimmat animaatiohahmot, onko jokin animaatio aiheuttanut painajaisia tai pelkoja ruudun ulkopuolella ja saavatko lastenohjelmat myös pelottaa?

Kyselyn tulosten setviminen on jaettu kahteen eri blogitekstiin. Ensimmäinen osa esitteli pelottavia hahmoja ja kauhukohtauksia. Tässä tekstissä käsitellään tv-ohjelmien aiheuttamia pelkoja, niiden taustoja ja vaikutuksia hieman syvällisemmin. Jutun pohjana käytän aiheeseen liittyviä tutkimuksia. Lasten tv:n katselua ja erityisesti sen mahdollisia negatiivisia vaikutuksia on nimittäin tutkittu sekä meillä että maailmalla. Tutkimustietoa löytyy sekä kirjoista että netistä. Tutkitun tiedon lomaan lisään blogin kyselyyn tulleita kertomuksia ja mielipiteitä. Vastaavatko blogin lukijoiden kokemukset ja ajatukset tutkijoiden tuloksia?

Lapsena yksi pelottavimmista animaatiohahmoista oli Muumien Mörkö. Muistan, kuinka isoisäni kerran pysäytti Muumi-nauhoituksen kohtaan, jossa Mörön pää täytti koko ruudun laskeakseen Mörön hampaat. Mikä trauma! :)

Satu Valkonen Tampereen yliopistosta on tehnyt väitöskirjatutkimuksen Television merkitys lasten arjessa 5-6 vuotiaiden lasten television katselusta. Väitöskirja on valmistunut 2012, mutta tutkimusta varten tehdyt lasten ja vanhempien haastattelut on tehty vuonna 2003. Toinen melko tuore väitöskirja, myöskin Tampereen yliopistosta, on Piia Korhosen Lasten tv-ohjelmiin liittyvät pelot, painajaisunet ja pelonhallinta. Tämä tutkimus on vuodelta 2008.

Annikka Suoninen on tehnyt tutkimusta aiheesta Televisio lasten elämässä jo 1990-luvun alussa. Tutkimus on tehty Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimusyksikössä. Myös Suonisen tutkimus perustuu lasten ja vanhempien haastatteluihin. Tutkimukseen osallistui 36 alle kouluikäistä lasta.

Lasten tv:n katseluun liittyy olennaisesti pohdinta siitä miten pelottavia ja jännittäviä ohjelmia lapset voivat katsoa vai pitäisikö tälläisiä ohjelmia katsoa lainkaan. Korhosen tutkimuksessa mainitaan että vuonna 1993 78 % ja vuonna 2003 75% lapsista kertoi pelkäävänsä jotakin tv-ohjelmaa. Valkosen tutkimuksessa luku on 80%. Lukumäärä ei ole kymmenessä vuodessa juuri muuttunut, mutta määrä on huomattavan suuri. Myös ulkomaisissa tutkimuksissa lasten tv-pelot on todettu yleisiksi, joten myös aiheesta keskusteleminen ja erityisesti lasten kokemusten kuuleminen on tärkeää.

Valkosen tutkimuksessa mielenkiinnon herättää kohta jossa haastateltujen lasten vanhemmat kertovat oman näkökulmansa lastensa pelkoihin. Jopa 40% vanhemmista on sitä mieltä, ettei televisio ole aiheuttanut lapsille lainkaan pelkoja. Kun tätä vertaa lasten kertomuksiin, on selvää että ainakin osa vanhemmista ei ole perillä lapsensa peloista. Tämä on valitettavaa sillä Valkosen tutkimuksesta käy ilmi myös se että lapsista on mukavaa katsoa jännittäviä ohjelmia yhdessä aikuisen kanssa. Ja jos television katselu on synnyttänyt painajaisia tai pelkoja, niiden käsittelyyn tarvitaan aikuisen apua.

Tärkeää olisi, että vanhemmat katsoisivat sarjoja yhdessä lastensa kanssa, jotta he tietävät, mitä lapset näkevät ja voivat sitä kautta arvioida, onko sarja lapsen ikään (ja kehitystasoon) sopiva. Sarjoista olisi myös hyvä aina keskustella, tyyliin "oliko Mörkö sinusta pelottava?", "Mikä siinä pelotti?" ja kertoa sitten että eihän Mörkö tehnyt pahaa, se oli vain yksinäinen.
 

Suonisen haastattelemat lapset nimesivät huonoiksi ohjelmiksi tylsät ohjelmat ja pelottavat ohjelmat. Lapset haluavat ensi sijaisesti viihtyä tv-ohjelmien parissa. Lapsetkin katsovat televisiota sen tarjoavan nautinnon ja jopa hyödyn (opettavuuden) vuoksi. Valkosen haastatteluissa lapset kertoivat katsovansa kivoja, hyviä ja jännittäviä ohjelmia. Suoninen toteaa eri ikäisten ja erilaisten ihmisten ymmärtävän tv-ohjelmia eri tavalla, mikä näkyy yksilöllisenä kokemuksena siitä mikä on hauskaa, kiinnostavaa tai jännittävää. Erityisesti lasten mieltymykset muuttuvat iän ja kehitystason myötä nopeasti. Korhosen tutkimuksessa kerrotaan etteivät lapset halua katsella liian yksinkertaisia ohjelmia, vaan mieluummin jopa hieman oman älyllisen ymmärrystasonsa ylittäviä ohjelmia. Liian monimutkaisia ohjelmat eivät kuitenkaan saa olla.

Joskus aikoinaan Leijonakuninkaassa oleva Scarin laulu oli pelottava, mutta toisaalta hieno.

Muutoin (Aavelaivaa lukuunottamatta) pidin Majakkasaari-jaksoista ja varsinkin yöllinen sekoilukohtaus aaveen kanssa makuukammarissa nauratti minua penskana aivan hirveästi.

Jännittävien ohjelmien mieluisuuden syynä pidetään helpotusta, joka saavutetaan kun jännittävä tilanne purkautuu. Valkosen haastattelemiin lapsiin vetosivat elämykselliset taistelut ja sekä tytöt että pojat olivat yhälailla kiinnostuneita fyysisestä toiminnasta. Korhosenkin tutkimuksessa todetaan että 5-8 vuotiaana lasten kyky mielikuvituksellisiin roolileikkeihin on huipussaan ja he kiinnostuvat myös tv-ohjelmissa seikkailuista, jännityksestä ja toiminnasta. Lapset eivät halua katsoa "pahaa" (aikuisten väkivaltaisia ohjelmia, joissa väkivalta on usein realistista) mutta väkivalta lastenohjelmissa viehättää eikä sitä pidetä moraalisesti pahana, vaan tarinaan kuuluvana. Lapset haluavat nähdä seikkailuja, joissa hyvä voittaa ja paha saa palkkansa.

Mielestäni lastenohjelmissa voi olla pelottavia kohtauksia. Näistä elokuvaan / sarjaan syntyy tiettyä jännitystä. Lapsi kuitenkin tietää, että lopussa kaikki on hyvin, joten tavallaan on kutkuttavaa katsoa, miten hyvään loppuun selvitään kaiken pelottavuuden päätteeksi. Lapsi saa kokea erilaisia tuntemuksia ja oppii tuntemaan maailmamme luonnetta: kaikki eivät ole hyviä ihmisiä. 

Yleisesti ottaen vanhemman sukupolven elokuvissa ja sarjoissa viljellään näitä pelottavia ja usein surullisiakin elementtejä melkein joka sorttia. Tämä on vain hyvä asia, sillä se opettaa lapsille ikävämpiä asioita elämästä, mutta samalla hieman lohduttavaankin sävyyn, sillä suurimmalla osalla pelottavista animaatioista on ihan onnellinen loppukin. Jos niissä ei mitään muuta tapahdukaan kuin lässytystä ja sievistelyä, katoaa sekä lapsen että aikuisen mielenkiinto. Ihan hyvä vain, että näistä on vähän traumojakin jäänyt. 

Tämä ei nyt ole oikeastaan pelko, mutta en tykännyt katsoa sellaisia kohtia lastenohjelmista, jos päähenkilö tekee jotain pahaa vahingossa ja sitten hänelle ollaan siitä vihaisia. Minun kävi niitä hahmoja sääliksi, ja vaihdoin yleensä siksi aikaa kanavaa, että se kohta menisi pois :D 

Toinen mieleenpainunut piirroselokuva on Erämaan kutsu. En niinkään hätkähtänyt koirien tappeluita tai muuten melko realistista kuvausta, vaan jollain tapaa elokuvan loppuhetket herättivät minussa ikävän levottomuuden tunteen, kun olin vielä lapsi. Ehkä se, että koirapäähenkilö Buckin läheisin ihminen kuoli ja tuo kostaa roistoille tappamalla nuo, tai se, että se hakeutui lopulta susien luokse - vaikka tämän oli kaiketi tarkoitus olla Buckin kannalta "onnellinen" loppu, itseäni jäi aina vaivaamaan päätös ja tuntuu kuin olisin kaivannut jotain muuta sellaisen lopetuksen lisäksi.

Sekä Valkosen että Suonisen tutkimusten perusteella lapset siis pitävät ja jopa nauttivat jännityksestä. Lasten mielestä ohjelmat eivät kuitenkaan saa olla pelottavia. Jännitys pysyy hallinnassa eikä ala ahdistaa, kun se on ohjelmassakin tasapainossa muuhun sisältöön nähden, siis vuorottelee rauhallisten ja hauskojen osuuksien kanssa. Suonisen tutkimuksessa kerrotaan että animaatioilla (piirretyillä) on erityinen merkitys lapsille, koska ne pystytään jo varhain tunnistamaan kuvitteellisiksi ja keksityiksi. Tieto auttaa pitämään tv-ohjelman erillään tosielämästä ja katsomistilanne pysyy lapsen hallinnassa. Lapsi voi eläytyä ohjelmaan turvallisesti tietäessään, että jos ohjelma muuttuu liian jännitäväksi hän voi palata sadusta oikeaan elämään.

Sitä on aina osannut eläytyä animaatiohahmoihin ja näiden tunteisiin; jos heitä jännitti, niin yleensä itseäkin jännitti, jos hahmot kokivat jonkin asian uhkaavana, niin itsekin piti sitä sellaisena.

Lapset pitävät pelkäämisestä jollain kierolla tavalla. Yhdessä jonkun kanssa pelosta on helppo puhua ja sitä voi käsitellä. Usein elokuvissa pelottavat hahmot ja kohtaukset esitetään kuitenkin harkitusti. Yleensä vastapainoksi saadaan jokin rennompi ja iloisempi kohtaus, jotta tunnelma olisi kuitenkin hyvä.

Jännittäviä, kiehtovan ja ahdistavan sekavia animaatioita on aika paljonkin. Oikeastaan on paljon tapauksia, joista ei oikein tiedä ovatko ne enemmän kiehtovia vai ahdistavia... rajat ovat hämärtyneet. Vaikka jännitti tai suorastaan pelotti, jokin silti kiehtoi ja halutti katsoa, vaikka sitten sormien läpi tai sohvan takaa kurkkien.  

Pekka Töpöhäntä Amerikassa, siinä vasta ahdistava elokuva. Kammottava suorastaan. Katsoin sen ihan vasta, viime kerrasta oli aikaa. Se Pekan Amerikan-matka oli pelottava, vaikka sehän olikin painajainen. Onhan siinä kyllä hauskoja kohtia.


Mielestäni lastenohjelmissa saa ja melkein pitääkin olla pelottavia ja jännittäviä elementtejä, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Kunhan ohjelma ei mene totaaliseksi välivaltailotulitukseksi ilman sen kummempaa muuta sisältöä eikä myöskään henkisellä tasolla piinata katsojaa niin että psyykkinen terveys kärsii, niin lastenohjelmassa saa olla pelottavia elementtejä jännitettä ylläpitämässä. Jännitekään ei saa kuitenkaan tuntua päälle liimatulta, vaan sitä tulisi nostaa silloin kun se on sisällön kannalta oikeasti tarpeen. Kohtuus kaikessa, niin pelottavan kuin ei - pelottavan sisällön suhteen.

Valkosen tutkimuksessa mainitaan myös että juonen ja huumorin on oltava lapsen ymmäryskyvylle sopivaa. Aikuisille suunnattu huumori ei välttämättä aukea lapsille eikä näin autakaan irrottautumaan jännittävistä kohdista. Suonisen tutkimuksessa kerrotaan etteivät lapset pysty seuraamaan tarinan juonta ja tapahtumien kulkua samalla tavalla kuin aikuiset. Tämä näkyy erityisesti vaikeuksina hahmottaa aikuisille suunnattujen ohjelmien etenemisestä. Lastenohjelman toistuva kaava ja tutut hahmot taas alkavat aueta jo melko pienillekin lapsille. Lapset odottavat tapahtumien kulkevan tuttua rataa (päähenkilö kohtaa vaikeuksia, joutuu seikkailuun ja selviää) ja harjoittelevat samalla hahmottamaan kokonaisuuden lisäksi myös yksityiskohtia.

Ehkä hieman ohi aiheen, mutta olin 11-vuotias South Parkin alkaessa maikkarilla. En saanut katsoa sitä, vaikka "kaikki muut" katsoivat. Lopulta sain luvan, ja tykkäsin. Välillä seksijutut menivät kuitenkin vähän yli senhetkisen ymmärryksen tai olivat muuten hämmentäviä, mikä toi epämukavan olon. Peloksi sitä ei kuitenkaan voinut sanoa.

Ahdistusfiilistä oli myös havaittavissa kun katsoin pienenä Notre Damen kellonsoittajan, koska en tajunnut ollenkaan mitä siinä tapahtui ja koko elokuva oli jotenkin niin synkkä ja harmaa ja ahdistava. Ahdistusta ovat lapsuudessa aiheuttaneet myös esimerkiksi Dumbo ja South Park. Etenkin South Parkista näin joskus liian pienenä pätkän, jossa jollain hahmolla kasvoi päässä mikälie sikiö… Se jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa. 

Notre Damesta joku kertoi, ettei ollut ymmärtänyt pienenä sen tarinaa, ainoastaan ahdistavan tunnelman. Elokuvasta tulee pystyä nauttimaan, oli se pelottava vai ei.  

Useiden tutkimusten mukaan television aiheuttamille peloille on tyypillistä niiden muuttuminen ikäkausien ja persoonallisen kehityksen myötä. Korhonen viittaa ulkomaisiin tutkimuksiin listatessaan lapsia pelottavia asioita: pienimpiä lapsia riittää pelottamaan pelkkä hahmon hurja ulkomuoto. He pelkäävät myös hahmojen muodonmuutoksia, erityisesti jos hahmo muuttuu pelottavan näköiseksi. Alle kouluikäiset lapset eivät nimittäin erota täysin fantasiaa ja fiktiota ja pelkäävät vanhempia lapsia enemmän esimerkiksi mielikuvitusolentoja. Valkosen tutkimuksessa mainitaan alle kouluikäisten yleisenä pelkona isot eläimet ja hyönteiset.

Omalla kohdallani pelko näyttäisi siis kohdistuneen enemmän hahmojen ulkonäköön kuin tekemisiin.


Tällaisia kohtia olivat enimmäkseen lapsuuden piirretyissä esitetyt kohtaukset, joita on usein hankala kuvailla sanoin sellaiselle henkilölle, joka ei ole niitä nähnyt; lähinnä siis kaikki "epätodelliset" kohtaukset, jotka on kuitenkin kuvitettu elävästi: (ahdistavat) unet, menneisyyden takautumat ja tulevaisuuden kauhuennustukset tai unenomaiset yliluonnolliset, salaperäiset tapahtumat kuten muodonmuutokset. Muistan kun Muumilaakson tarinoita ihan ensimmäisen kerran esitettiin ja sarjan ensimmäisessä jaksossa on tämä Muumipeikon muodonmuutos taikurin hatussa. SE ei ole ollut parhain asia mitä laittaa sarjan aloitusjaksoon. Hädin tuskin olemme ehtineet tutustua Muumipeikkoon, "tarinamme sankariin", kun hänellä on jo identiteettikriisi! :D
Ensimmäisessä (Muumilaakson tarinoiden) jaksossa tapahtunut muumipeikon muutos taikurihatun avulla pelotti paljon, senkin kelasin usein yli koska se otus oli niin kammottava. Muistan myös nähneeni joskus pienenä painajaisen muumeihin liittyen!

Muumipeikko menee taikurin hattuun ja muuttuu jonkinlaiseksi olennoksi, jota eivät muut tunnista. He käskevät hänen lähteä ja haukkuvat rumaksi. Lopulta Mamma kuitenkin tunnistaa poikansa ja äitinsä sylissä itkiessään Muumi muuttuu itsekseen.

Muumeissa oli myös paljon muita pelottavia elementtejä, kuten jakso, jossa Muumipeikko muuttuu peikoksi, eikä häntä meinata tunnistaa omaksi itsekseen. Myös muurahaiskarhu, joka muuttuu taikurinhatun avulla siiliksi, oli todella pelottava. Muita pelottavia sarjoja olivat Ruohometsän kanssa, jossa kaneja kuoli. Sarjan katsominen loppui pienenä lyhyeen. Hopeanuolen Akakabuto -karhu oli todella pelottava. 

Pari vuotta sitten luonani vieraili 9-vuotias poika, joka halusi katsoa Disneyn Pinokkion. Hän ei ollut nähnyt tätä Disneyn klassikkoa aiemmin. Kohtaus, jossa tuhma poika muuttuu Huvitusten saarella aasiksi, on varmaan monessa ”ahdistavin animaatiotuokio”-kyselyssä äänestetty top10:iin ja tämä kohtaus pelotti myös lapsivierastani. Hän kysyi minulta elokuvan loputtua järkyttyneenä, mitä aasiksi muuttuneelle pojalle kävi. Eikä hän toiste enää tahtonut katsoa Pinokkiota.

Lisäksi jostain syystä yhä edelleenkin KAIKKI nukke- ja vielä enemmän VAHA-animaatiot saavat minut kauhusta kankeaksi. Siis MIKÄÄN ei ole niin kamalaa kuin muotoa muuttava vahaukkeli hyih! Pienenä aina pakenin paikalta kun Pikkukakkosessa tuli noita.

Se jakso, (Muumilaakson tarinoista) jossa oli Surku ja sen kamala tarve päästä susien luokse, ja sitten sudet melkein hotkaisevatkin pienen koiran suihinsa, jäi mieleeni. Se oli jotenkin niin surullista, ja sudet oli kuvattu jättimäisiksi pelottaviksi pedoiksi.

Muuten muistan pelänneeni esimerkiksi Hopeanuolen Akakabutoa, Hirviötä karhua Topissa ja Tessussa sekä sitä kohtausta Pinocchiossa kun ne tyhmät pojat muuttuvat aaseiksi. En muuten tykännyt kauheasti Baltossa esiintyvästä karhusta enkä myöskään Urhean Mor’dusta vaikka olenkin jo aikuinen ;) Karhuissa on jotain pirun pelottavaa.

Karhut ovat animaatioissa hurjan pelottavia, Topin&Tessun ja Balton karhu jääneet parhaiten mieleen. Samaa sarjaa jatkaa Joutsenprinsessan "Suuri Eläin", velho vaan seisoo keskellä tietä ja yhtäkkiä kimpussa onkin kunnon peto. Loppukohtauksessa muuntautuminen näytettiin vielä paremmin ja kyllä olin kauhuissani. 

Vanhemmat lapset taas pelkäävät asioita joita voisi kohdata tosielämässä, esimerkiksi onnettomuudet, realistinen väkivalta, kuolema ja tappaminen. Valkosen tutkimuksessa mainitaan myös sairaalaan sijoittuvat ohjelmat.

Jostain syystä en pelännyt esimerkiksi Hopeanuolessa niitä karhuja, olihan ne hurjia mutta ei ne nyt niin pahoja... Se pappa puolestaan oli vähän pelottava, aina huutamassa Daisukelle ja hakkaamassa Hopeanuolta :'(

Nooan saaren eka jakso oli ahdistava, missä jotkut eläimet hukkuivat häkkiensä kanssa. Tai ainakin se gorilla.

Kukaan muu ei kai maininnut Lady Ladysta sitä kohtausta jossa Lynnin äiti kuolee autokolarissa? Se pelotti ja sen jälkeen autokyydit jonkun aikaa myös.

Lempiohjelmastani Kaukametsän pakolaisista en muista oikeastaan kuin pari ahdistavaa kohtaa, ensimmäinen oli tämä kohtaus missä siili pariskunta jää auton alle, se oli ensimmäinen kerta kun tajusin että joku kuoli, toinen oli sellainen kohtaus missä Kyyn puoliso kuristetaan kuoliaaksi, se oli myös ensimmäinen kerta kun tulin surulliseksi, sillä Kyyn reaktio oli aivan erillainen kuin mihin olin sarjan aikana tottunut.

Ruohometsän kansasta sain kauheat traumat, vaikken siitä mitään tarkasti muistakaan. Näin sen pienenä vain kerran, mutta en tänä päivänäkään suostuisi katsomaan sitä. Se oli todella ahdistava ja surullinen. Kanien punaisena kiiluvat silmät olivat hurjan pelottavia, enkä muutenkaan pidä eläinhahmojen kuolemista missään elokuvissa tai ohjelmissa.  

Itse muistan omasta lapsuudestani erityisesti Ruohometsän kansa -elokuvassa sen kohtauksen, jossa kaniineja kuolee maan alle. Tuossa kohtauksessa ihmiset tukkivat pesäkolojen suuaukot ja maan alle jäävät kaniinit tunkeutuivat tunneleissa liiskaten toisiaan. Koko kohtaus oli niin vahvasti toteutettu ja sisälsi ahdistavan tunnelman, että tämä painui mieleeni karmeudellaan.

Pelottavimmat tapahtumat on minusta aina jonkun hahmon kuolemat ja ne kanssa koskettaa eniten, kuten Bambissa ja Leijonakuninkaassa. Kaikista Ahdistavin animaatio mitä olen ikinä nähnyt on Helen Keller. Se katsottiin koulussa joskus ala-asteella ja se jäi pahasti kaivamaan mieltä. Tuntu niin kauhealta ajatella että maailmassa voi olla ihmisiä jotka eivät näe ja kuule ja pysty puhumaan.

Myös Helen Keller ahdisti, aika kamalaa jos ei näkisi, kuulisi eikä voisi puhua. Elokuva ahdisti niin paljon, alkoi vaivaamaan kun katsoin sen vasta netistä. Kun siinä alussa Helenin mekko syttyy tuleen eikä se huomannut sitä heti... tuli oudon valju olo. 

Pakko näin alkuun mainostaa jokaisen kauhufanin lempisarja: Sätkyjä ja tärinöitä! Trauma niin monesti jaksosta, nyttemmin youtubesta katsottuna näille vain nauraa, mutta esimerkiksi jakso Sormet pois! pelotti minua pienenä pitkään, milloin minut kaapataan ja äitille lähetetään sormiani postissa? Tällainen tää maailma on.. :D

Pikkuveljeni pelkäsi lapsena valtavasti Muumien mörköä, mutta itse en pelännyt tätä hahmoa. Veikkani ei uskaltanut katsoa lainkaan mörkö-kohtauksia vaan sulki silmänsä ja tukki korvansa niiden ajaksi. Minusta on mielenkiintoista, että hän taas ei välittänyt aavelaivasta, joka taas jätti minulle traumat. 

Korhosen tutkimuksessa nostetaan esille myös se että pelkkä ääni riittää pelottamaan lasta. Vaikka lapsi ei näkisi ohjelmaa, hän voi pelkän äänen perusteella tulkita ohjelman sisällön pelottavaksi. Lapset voivat tulkita ääniefektit vai musiikit pelottaviksi myös silloin kun se ei ole tarkoitus. Myös visuaaliset tehosteet voivat pelottaa lapsia.

Ulkoiset efektit on nopeasti käsitelty; pelkoja ovat aiheuttaneet musiikit, äänet tai visuaaliset esim. yhtäkkisen räikeät värit tai valolla tehdyt trikit, tai joskus ihan vain hahmon ulkonäkö, jopa pelkät kasvot. Luulen että nimenomaan tällaiset efektiräiskinnät pelottavat ihan pieniä lapsia, ja vasta myöhemmällä iällä kun maailman asioita alkaa vähitellen tajuta, alkaa tarinallinen sisältö vaikuttaa enemmän.

Muumien Mörkö nyt oli pienenä pelottava, en tiedä lisäsikö pelottavuutta myös se musiikki. Enimmäkseen mikä on aiheuttanut piirretyissä pelkoa, on erityisesti ollut äänimaailma (musiikki) sekä värien käyttö.

Myös Matka maailman ympärin pahis pelotti, osittain vilkkuvan silmänsä takia. Pelkäsin hänen hiipivän sänkyni viereen ja olihan sillä sarjassa puukkokin, jota heilutteli.

Tästä sarjasta (Matka maailman ympäri) minua lisäksi inhotti/pelotti se ääni, joka kuului kun Transferin silmä välähti.

(Varokaa heikkoa jäätä) Minä pelkäsin erityisesti nallea ja loppukohtausta, jossa se mörisee varoituksen. Tuntui siltä, kuin nalle toruisi etukäteen menemisestä heikoille jäille. Tarkoitus on hyvä, mutta äänensävy ei. :D Musiikki on syöpynyt tärykalvoille. 

Pikku Kakkosen lopussa ollut varoitus heikoista jäistä, lähinnä koska inhosin sitä animaatiota yleensäkkin, sen karhun ääni oli kamala ja sitten se musiikki! Aina oli pakko pistää kädet korville ja sulkea silmät ja sitten vain huutaa että tönikää ku se on ohi!

Aika usein pienenä pelkoni liittyivät animaatioiden musiikkeihin ja tästä syystä pelkäsin muumeissa kaikista eniten majakka-jaksoja ja erityisesti sitä kohtausta kun muumit kiipeävät jakson lopussa majakkaan ensimmäisen kerran. Hyi, se musiikki… En pysty vieläkään kuuntelemaan sitä ja lapsena kelasin kyseisen kohdan aina yli vaikka siinä ei varsinaisesti ollut mitään pelottavaa.

On huomioitava etteivät lapset katso ainoastaan lastenohjelmia vaan osa peloista tulee aikuisille suunnatuista ohjelmista. Korhosen tutkimuksessa kuitenkin mainitaan, että aikuisten ohjelmiin liittyvät pelot ovat vähentyneet 90-luvun lukemista ja vaihtuneet nimenomaan lastenohjelmiin. Syyksi Korhonen arvelee vanhempien kontrollin tiukentumista, lapset eivät enää katsele aikuisille suunnattuja ohjelmia niin paljon kuin aikaisemmin. Tutkimuksista ilmenee vanhempien valveutuneen myös lastenohjelmien suhteen. Valkosen haastatteluista selviää että vanhempia arveluttaa tänä päivänä erityisesti kaupallisten kanavien yleistyminen ja niiden tarjoamat lastenohjelmat sekä teknologian kehittymisestä johtuvat muutokset (esimerkiksi animaatioiden uskottavammat ja näyttävämmät tehosteet).

Vanhempani näyttivät tämän (Kaunotar ja Hirviö) elokuvan kun olin kolmevuotias eli ei ole koskaan kielletty mitään ikäsuositusten takia :D

Ennen oli hurjasti pelottavampia piirrettyjä, eikä meilläkään mitään ikäsuosituksia katseltu pahemmin. Katsoin jo kunnon kauhuelokuviakin ala-asteen lopulla. En silti koe olevani seonnut tai saaneeni huonoja vaikutteita, joiden seurauksena kasvanut kieroon. 

En muista että minua olisi koskaan varsinaisesti kielletty katsomasta mitään, "aikuisten ohjelmia" nyt kartoin muutenkin jos ne eivät olleet yhtä iloisen kirkkaita ja värikkäitä kuin animaatiot, toisaalta sitten kaikki näkemäni animaatiot eivät ole aina olleet pienten tai isompienkaan lasten kamaa... eivätkä edes niitä iloisen kirkkaita ja värikkäitä.


Ne ikäsuositukset ovat animaatioissa ihan syystä. Animaatiot saavat kuitenkin mielestäni olla myös pelottavia ja lapset kyllä kestävät yllättävän paljon eivätkä todellakaan kaipaa mitään jatkuvan iloista tunnelmaa. Kuitenkin vanhempien pitäisi olla mukana katsomassa elokuvaa ja selittää siinä tapahtuvia asioita, jos lasta alkaa pelottaa. Peloista pitää saada puhua. Osa lapsista kuitenkin vaan on herkempiä kuin toiset ja vanhempien pitäisi tietää mitä voivat antaa lapsensa katsoa. Uskon kyllä että ikäsuosituksista kannattaa pitää aikalailla kiinni pienten lasten kohdalla, mutta en usko liialliseen suojeluunkaan. Kyllä, itseäni pelotti ja ahdisti moni piirretty lapsena, mutta näin jälkeenpäin mietittynä ei se ollut paha asia. Lapsia ei voi suojella ikuisesti esim. pelolta ja surulta, joten ihan hyvin näitäkin voi ja pitää olla lastenohjelmissa, samoin kuin niitä iloisia ja kauniita asioita.

Nyt Basil Hiiren nähtyäni, en välttämättä antaisi ihan pienempien lasten sitä katsoa, mutta toisaalta enhän itsekään sitä ollut lapsena kokenut pelottavana. 

Olen saanut katsoa varsin vapaasti myös vakivaltaa ja kuolemaa käsitteleviä animaatioita, lähinnä siis jo mainittuja Ruohometsän kansaa (elokuva) ja Kaukametsän pakolaisia, joista jälkimmäinen oli suosikkejani, mutta jostain syystä äitini ei antanut katsoa Hopeanuolta. Katsoin sitä erään kaverini luona ja lainasin kasetin kotiin, mutta äiti kielsi katsomasta sitä, vaikka siinä olikin ihan samanlaisia teemoja kuin esimerkiksi Kaukametsässä, eli eläimiä ammutaan ja ne myös tappavat toisiaan. Hopeanuolta en koskaan pelännyt, tosin olin jo silloin ala-asteikäinen. Katsoin niitä sitten salaa kaverin luona. 

Jos muistelee aikuisten sarjoja, joiden katsominen aiheutti pelkoja, niin Poliisi-tv. En vieläkään käsitä, että vanhempani antoivat minun katsoa sitä heidän kanssaan, sillä kyllä siitä tuli pelkoja, että joku murtautuu meille ja tappaa koko perheen kun nukumme.

Pelottavin lapsena näkemäni elokuva oli ensimmäinen Gremlins. Sitä voisi kutsua varsinaiseksi petokseksi. Olin aikaisemmin nähnyt jatko-osan Gremlins 2, josta olin nauttinut erittäin paljon. Se oli Warner Brothers -piirrettyjen inspiroima hullunhauska ja hurja seikkailu, jossa oli uskomattomia erikoistehosteita. Se oli 9-vuotiaalle pojalle hieno elokuvakokemus. Ykkösosa taas oli hirveän pelottava, täysin kakkososan perusteella saatujen odotusteni vastaisesti. Se oli synkkä, ja siinä oli uhkaavia tilanteita ja kuolinkohtaukset oli tehty pelottaviksi eikä slapstick-huumorilla. Ja täysin puun takaa tulee järkyttävä kohtaus, jossa päähenkilön tyttöystävä avautuu isästään, joka oli kuollut jouluaattona.

Suonisen tutkimustulokset kertoivat väkivallan aiheuttavan vakavampia seurauksia, esimerkiksi painajaisia tai yökastelua, useammin pojille kuin tytöille. Selitykseksi Suoninen arvelee että tyttöjen on hyväksyttävämpää lopettaa pelottavaksi kokemansa ohjelman katsominen kesken kun taas pojat sinnittelevät ohjelman loppuun asti. Tähän vaikuttaa sekä poikien halu olla mahdollisesti isoja, jopa miehekkäitä, mutta myös vanhempien suhtautuminen. Tyttöjen vanhemmat ovat herkemmin rajoittamassa pelottavien tai väkivaltaisten ohjelmien katselua.

Päiväkoti-ikäisenä lapsena ahdistava oli myös Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoja jäitä”-tietoisku, jossa nalle oikaisee lammen poikki hunoin seurauksin. Varsinkin musiikki kuulosti pelottavalta, mutta katsoin varoituksen silti joka kerran.

Korhosen tutkimuksessa kerrotaan että painajaiset ovat lapsilla melko yleisiä ja normaaliin kehitykseen kuuluvia. Joskus tv-ohjelmat pelottavat lapsia niin paljon että niiden käsittely jatkuu myös unissa ja unissa tv-ohjelmat myös herkästi sekoittuvat oikean elämän pelkoihin ja tapahtumiin. Myös pimeän pelkääminen on yleistä ja pimeä yhdistettynä lapsen mielikuvitukseen, joka voi hyvinkin ammentaa sisältöä tv-ohjelmista, saa pelot herkästi heräämään myös ennen nukahtamista.

Katsoin ekalla luokalla koulussa jonkin valaselokuvan, jossa pienen valaan äiti kuolee, ja tämä aiheutti minulle pitkään pahoja unia.

Pelkäsin pienenä dinosauruksia, ja Maa aikojen alussa oli yksi kauheimpia elokuvia mitä tiesin. Pelkäsin aina, että se t-rex vai mikä olikaan tulee videokoneesta kotiimme, jos jätän videonauhurin yöksi päälle :D


Muumien Mörkö on ykkönen aivan ehdottomasti! Pienenä pelkäsin meidän talon kellaria, että siellä se Mörkö on odottamassa kun menen saunaan...tai kun tulen sieltä.

Möröstä näin paljon tyhmiä painajaisia joissa se esim. Seisoi meillä sisällä porraskäytävässä joten öiset vessareissut olivat oikeasti kauheita, mitä jos mörkö sittenkin on siellä pimeässä käytävässä...? Muumeissa toinen hirvittävän pelottava oli Jäärouva. En tiedä miksi mutta jotenkin keksin että sehän voi tulla meille, minkäs muunkaan kuin vessanpöntön kautta. Nythän tuo naurattaa mutta ei kyllä naurattanut silloin viisivuotiaana. Tämän takia oli tärkeää aina sulkea vessanpytyn kansi koska muuten Jäärouva saattoi tulla taloon. 

Muistan vieläkin, miten söin sellaisia kananmuna-irtokarkkeja (valkoinen karkki jossa on keltainen keskus) tuota (David Copperfield) katsoessani enkä ole sen jälkeen pitänyt ko. karkeista. Joka kerta kun vain haistan ne tulee fyysiesti paha olo ja tuo elokuva muistuu mieleen. 

Matka maailman ympäri- sarjasta pelottavin jakso oli tietenkin se jakso, jossa prinsessa pelastettiin roviolta. Värit, musiikki, muut äänet ja totta kai se, että prinsessa meinattiin tappaa, tekivät siitä silloin pelottavan. Siitä huolimatta se jakso on katsottu lukemattomat kerrat, ja osaisin sen siskoni kanssa ulkoa. Itse asiassa leikimme tuota polttoroviota pienenä :'D

Lapsilla on käytössään erilaisia keinoja hallita pelkojaan. Korhonen mainitsee aktiivisen välttämisen, sosiaalisen tuen ja kognitiiviset keinot. Välttäminen käsittää silmien sulkemisen tai niiden peittämisen käsillä, mutta myös poistumisen tv:n ääreltä. Lapset saattavat myös alkaa puuhata jotain muuta, mikä auttaa pelottavien tunteiden karkoittamisessa.

Muumeissa mörön lisäksi pelkäsin ihan kamalasti mamelukkikalaa! Isosiskon kanssa juostiin sohvan taakse piiloon, kun kyseinen jakso VHSltä pyörähti ruutuun.

Muumit olivat lapsuudessa meidän perheessä suurkulutuksessa, eikä jaksoja muistaakseni koskaan kelattu. Sohvan tai seinän takana oli hyvä turvapaikka. 

Kun Pikkuruisissa viieraissa Mörkö esiintyi ensimmäisen kerran kipitin olohuoneesta makuuhuoneen kerrossängyn alle odottamaan että Mörkö oli lähtenyt. Sama tapahtui Hattivattien kohdalla Hattivattien salaisuus jaksossa. Muissa jaksoissa Hattivatit eivät olleet pelottavia ja Mörkökin ensiesityksensä kahden jakson jälkeen, niissä talvijaksoissa on paljon lempeämpi ja häntä en pelännyt lainkaan.

Yleensä lähdin pois olohuoneesta sillä hetkellä, kun Möröstä näkyi ensimmäinen vilahdus. Vanhempien läsnäolo ei tässä auttanut. Muistaakseni he lähinnä pitivät minua hassuna, vaikka alle kouluikäinen olinkin.  

Sosiaalinen tuki on yleensä vanhemmilta, mutta myös muilta aikuisilta, sisaruksilta tai jopa eläimiltä saatua lohdutusta ja turvaa. Erityisesti alle kouluikäisille lapsille sosiaalinen tuki on tärkeä pelonhallinta keino, koska he tarvitsevat vielä muutenkin aikuisen suojelua. Sosiaalista tukea on sekä fyysinen läheisyys että pelottavan ohjelman katkaiseminen (eli tv:n sulkeminen) lapsen pyynnöstä.

Minä pelkäsin pikkutyttönä (alle kouluikäisenä) Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan lopussa olevaa kohtausta, jossa muumit piileskeli luolassa peläten, että pyrstötähti iskeytyy maahan. Elokuva oli nauhoitettu vhs-kasetille tv:stä ja minä pelkäsin niin paljon, että käskin nauhoittaa kasetin päälle. :D

Muistan kun noin kuusivuotiaana ja samanikäisen serkkuni sai lahjaksi Hiidenpadan videojulkaisun ja aloimme sitä sitten vaarini kanssa yhdessä katsomaan. Muistan elävästi serkkuni sanat "jos alkaa pelottaa niin voi kömpiä vaarin kainaloon" mutta ei siinä vaarin kainalot auttaneet kun se Hornansarvi oli niin kauhea :S Kyseinen hahmo kummitteli mielessä useat kerrat tuon jälkeen.

Elokuvissakäymisestä voin sen verran muistella toisten kokemuksia että ainakin ekan Pokémon-leffan aikana jotkut aikuiset lapsineen lähtivät kesken pois. 

Pääosin kouluikäisillä lapsilla on käytössään lisäksi kognitiivisia keinoja, eli he pystyvät rauhoittamaan itseään ajattelemalla. Lapset voivat muistutella itselleen että lopussa hyvä voittaa, ohjelma ei ole todellinen tai he tietävät että jännittävät ohjelmat eivät tunnu päivällä niin pelottavilta kuin illalla.

Lastenohjelmissa paha saa yleensä palkkansa, joten olen ehkä lohduttautunut sillä, enkä ole siksi pelännyt hurjempiakaan kohtauksia. Pieni jännitys oli lähinnä makeeta. 

Toinen pelottava oli Röllipeikko, mutta sen pelko hävisi, kun mummoni sanoi, että Rölli on vaan näyttelijä. 

Lumikissa koin pelottavana kohtauksen, jossa metsästäjän on määrä surmata Lumikki. Jotenkin ei vain tullut mieleen, että jos Lumikki nyt kuolisi, koko tarina tyssähtäisi siihen. En ollut mielestäni edes kauhean pieni silloin, kun näin elokuvan ensikertaa.

En muista, että mikään animaatio olisi pelottanut siinä määrin että se olisi aiheuttanut vakavia ongelmia; ne pelottavat jutut olivat vain ruudulla, ja ne pelottivat vain sen aikaa kun ne olivat siellä, ehkä joskus saattoivat viipyä vielä jonkin aikaa ajatuksissa ja tulla uniinkin. 

Useimmilla lapsilla on käytössään jokin yllämainittu keino hallita pelkoa, mutta on myös lapsia joilla pelonhallinta on puuttellista. Esimerkiksi itkeminen ei ole pelonhallintaa, sillä se ilmaisee hätää mutta ei poista pelkoa. Puutteellinen pelonhallinta on kuitenkin harvinaista ja Valkonen toteaa suurimman osan lapsista kokeneen pelonhallintakeinojensa lievittäneen pelkoa. Erilaisia keinoja myös yhdistellään. Korhosen tutkimus keskittyy negatiivisiin pelkoihin, mutta siinä viitataan muihin tutkimuksiin joissa tv-ohjelmien aikaansaamien pelkojen positiivisena puolena esitetään ne turvallisena valmistautumisena tosielämän vaaroihin. Tällöin lapsella on kuitenkin oltava käytössään toimivat keinot hallita pelkojaan.

Mörköä aikoinaan piilouduin nurkan taa tai kierryin sykkyrään, vaikka muutkin katsoivat yhtä aikaa Muumeja.

Pelottavan kohtauksen tullen menin yleensä piiloon sohvapöydän taakse (josta näin vielä ruudun alaosan, jota uteliaana kuitenkin katsoin). Aikuisia oli aina lähettyvillä televisiota katsottaessa, joten heihin pystyi turvautumaan juonen muuttuessa liian pelottavaksi. He saivat sitten sanoa, milloin paha kohta oli mennyt ohi. Muistaakseni sain katsoa kaikkia animaatioita, sillä vanhemmat olivat yleensä mukana seuraamassa niitä. Tarpeen tullen he sammuttivat telkkarin, kuten kävi Ruohometsän kansan kanssa.

Muumit TV-sarjan aavelaiva. Olen ollut alle kouluikäinen, kun katselin Muumien uusinta jaksoa mummolassa. Tunnelma on todella uhkaava, kun aavelaiva alkaa lähestyä Muumiperheen venettä. Musiikki on kammottava ja koko tilanne yliluonnollisuudessaan ahdistava. Koko kohtaus pelotti minua aina siihen asti, kun ohi lipuneen aavelaivan perässä killuvaa tuijottavaa silmää näytettiin. Ensimmäisellä katsomiskerralla pelästyin niin paljon, että aloin itkeä ääneen. Juostuani keittiöön aikuisten luo mummoni lohdutti minua, että Muumipeikko näki vain pahaa unta (mikä ei juonellisesti ollut tietenkään totta). Mutta vähätpä se minua lohdutti, kun en pelännyt Muumipeikon puolesta vaan ihan oman itseni. :D

Suurin osa kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä että jännitys ja jopa pelottavuus lastenohjelmissa puoltaa paikkaansa. Animaatioita pidettiin hyvänä tapana harjoitella pelkojen kohtaamista ja niiden avulla lapset voivat valmentautua kohtaamaan tosielämän haasteet. Myöskään tutkimuksissa ei tyrmätä jännittäviä lastenohjelmia, vaan niillä katsotaan olevan oma tehtävänsä. Lapsillakin on oikeus nauttia jännityksestä ja pelon voittamisen tunteesta.

Moni nosti esille vanhempien roolin sekä ohjelmien valinnassa että turvan tuomisessa. Lapset ovat yksilöitä eikä esimerkiksi ikärajojen noudattaminen loppujen lopuksi takaa sitä etteikö lapsi voisi kokea pelkoa. Pelkääminen ja pelonhallinta ovat paljon persoonasta kiinni. Aikuisten tietoisuus omasta vastuustaan lasten tv:n katselun suhteen tuntuu lisääntyneen ja tutkimukset antavat hyvää tietoa siitä miten lapsia voi auttaa käsittelemään pelkojaan. Kuitenkin myös ohjelmien mustavalkoinen jaottelu hyviin, väkivallattomiin ohjelmiin ja huonoihin pelottaviin ohjelmiin tuntuu olevan kasvussa ja vanhemmat turvautuvat ohjelmiin ja kanaviin joiden eivät usko tarjoavan lapsille mitään pelottavaa. Tarkoitus on ehkä hyvä, mutta lapsilta ei ole tarpeen sensuroida pois kaikkea jännitystä.

Lastenohjelmat saavat pelottaa ja ehkä niiden vähän pitääkin. Lapsen pitää kuitenkin oppia käsittelemään myös ikäviä asioita. Tärkeää vain olisi, että lapsi ei jäisi yksin pelkojensa kanssa. 

Olen kuitenkin sitä mieltä, että nykyajan lastenohjelmat ovat liian "lällyjä", pitää lastenohjelmissa olla muutakin kuin vain tanssia ja laulua ja arvoituksia ja pyöreitä silmiä. Pieni jännittävyys / pelottavuus on hyväksi, kunhan lopussa kaikki muuttuu parhain päin! 

Minusta lapselle on hyötyä siitä, että hän saa tuntea myös pelkoa katsoessaan animaatiota –tietysti ikäkautensa puitteissa. Psykologisessa mielessä minusta tuntuu järkevältä, että lapsi saa ”harjoitella” ja kokea pelkoa turvallisessa seurassa eli toisin sanoen vaikka aikuisen kanssa animaatiota katsoessaan tai yhdessä kirjaa luettaessa. Samalla lapsi oppii, että vaikeuksista selvitään, kun hahmot pärjäävät kiperissä ja pelottavissa tilanteissa.

Mielestäni lastenohjelmien tulee myös olla pelottavia. Kaikenlaiset tunteet pitäisi sallia myös lapsille, ja vaikeiden asioiden käsittely (kuolema, väkivalta, läheisen menetys jne.) voi olla helpompaa animaatioiden kautta. Elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta ja kukkaniittyjä, vaan vastoinkäymisiä tulee ihan kaikille. Elämän raadollinen puoli on hyvä tuoda ilmi jo lapsena, mutta tietyissä rajoissa kuitenkin, eivät animaatiot saa olla pelkkää pelkäämistä, sillä eihän elämäkään sitä ole. 

Mielestäni tämä mitä lapsille saa näyttää-asia on aika kaksipiippuinen. Lapsia on erilaisia ja he kokevat eri asiat pelottavina. Itselläni on aina ollut vilkas mielikuvitus ja muutenkin olen ollut herkkä, enkä näe, miten lapsena saadut animaatiotraumat olisivat olleet minulle "hyväksi". Edelleenkään en pidä kauhu ym. väkivaltaisista elokuvista ollenkaan. Mutta esimerkkinä vaikka tuossa alussa Hiidenpadan katselemisseurana ollut samanikäinen serkku ei kokenut elokuvaa liian pelottavana. Ehkä olisikin parasta että kuten aiemmin ehdotettiinkin että vanhemmat yrittäisivät vähän säädellä että mitä lapset katsovat, kyllä kai vanhemmat lapsensa parhaiten tuntevat. Ja varmasti vähän jännempien juttujen katsominen yhdessä aikuisten kanssa tekee asian käsittelemistä helpompaa. 

Sitä ei voi etukäteen tietää, mitä lapsi pelkää tai voisi pelätä. Olen ajatellut, että jos minulla olisi lapsia tai luonani kävisi lapsivieraita, niin ihanteellisessa tilanteessa katsoisin lastenohjelmia ja animaatioita yhdessä heidän kanssaan. Ja jos jostain syystä en voisi katsoa heidän kanssaan, niin pienten lasten kanssa pelaisin sitten varman päälle ja laittaisin pyörimään jotakin minkä olen itse katsonut etukäteen ja "tiedän" ettei se "mitenkään" voi pelottaa, niin ettei ole "mahdollista" että lapsi/lapset jää yksin pelkäämään. Kaikkein varminta on tietysti jättää television tai tietokoneen ruutu pimeäksi ja tehdä jotakin muuta. Sekin asia on vielä erikseen, että lapset ovat yksilöitä, ja yksi saattaa kaikesta huolimatta pelästyä jotakin, mikä ei välttämättä ole edes tarkoituksella jännittävää tai pelottavaa. Ja toinen sitten pelästyy jotain aivan toista juttua. Jännitys ja pelko ovat luonnollisia tunteita. Pieni jännitys on hyväksi, ja pelkokin on hyvä tunnistaa, mutta jos se jää vaivaamaan, se kannattaa käsitellä, keskustelemalla tai ulospäin suunnatulla luovalla purkamisella kuten kirjoittamisella tai piirtämisellä. Pelon voi voittaa, tai sen kanssa voi oppia elämään - jotenkin tuntuu että tulen käsittelemään pelkojani (aina silloin tällöin) lopun ikääni... vaan haitanneeko tuo, jos en tee siitä liian suurta ongelmaa itselleni? :D


Kiitos kaikille kyselyssä omia kokemuksiaan, muistojaan ja mielipiteitään jakaneille!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Mörkö, Mursu ja Akakabuto - Painajaishahmot muistoissamme

Vuosi sitten blogissa oli kysely pelottavista animaatioista. Kysely sai runsaan osanoton ja poiki mielenkiintoisia vastauksia. Ei niinkään vastauksen suuresta määrästä vaan muiden kiireiden parissa menneen vuoden takia kyselyn tuloksia puidaan vasta nyt. Pahoittelut siitä ja suurkiitokset vielä kaikille tässä mukana olleille.

Kysely nosti esiin kammottavan ja kattavan joukon lukijoita lapsina (ja vähän vanhempinakin) pelottaneita animaatiohahmoja sekä traumaattisia tilanteita animoiduista tv-sarjoista ja -elokuvista. Tässä jutussa listaan näitä esille nousseita kauhun aiheuttajia. Kyselyn tulosten puimista jatketaan huomenna (teksti on jo valmiina joten se todella tulee näkyviin huomenna eikä ensi vuonna :D)  toisessa tekstissä, jossa aihetta käsitellään hieman syvällisemmin, lukijoiden kertomusten ja tutkitun tiedon kautta. Tämä kirjoitus tuleekin avaamaan sitä miksi osa seuraavista hahmoista tai tapahtumista on saattanut pelottaa.

Mutta nyt on kuitenkin luvassa sellainen kauhukollaasi että herkempiä saattaa hirvittää.


Pelkoa herättäneissä tv-sarjoissa on yksi ylitse muiden: Muumilaakson tarinoita. Tämä on ehkä hieman yllättävää, onhan sarjaa kritisoitu jopa liian lällyksi verrattuna Tove Janssonin alkuperäisteoksiin. Se että niin moni mainitsee pelänneensä sarjaa selittynee osaltaan sillä että lukuisat kerrat uusittu muumi on niin tuttu. Tämä näkyy myös sarjan hahmoja tai tapahtumia pelänneiden korkeana määränä. Muumien kohdalla näkyy myös se, että mikä pelottaa yhtä ei välttämättä pelotakaan toista ja kun hahmot tulevat tutuiksi tai katsoja itse vanhemmaksi, pystyy ennen pelottaneita asioita katsomaan muualtakin kuin sohvan takaa piilosta.


Muumeista löytyy lukuisia hahmoja jotka ovat kauhistuttaneet pieniä katsojia. Mörkö on vavisuttanut eniten, mutta muitakin mainittiin. Jokaiselle löytyy varmasti oma kauhistuttaja.


Muumien kohdalla mainittiin hahmojen lisäksi myös tiettyjä tapahtumia, jotka koettiin pelottavina. Hyytävimmät muistot liittyivät heti sarjan enimmäisessä jaksossa nähtyyn Muumipeikon muodonmuutokseen ja Majakka -jakson aavelaivaan. Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan maailman loppu -teema on myös ollut joillekin lapsille liikaa.




Animaatioissa on mahdollista tehdä mitä vain. Erityisesti unijaksot mahdollistavat kokeilun ja irrottelun. Pelottaviksi kohtauksiksi mainittiin useita unikuvauksia: Moosen uni Egyptin prinssissä, Charlien painajainen jossa hän joutuu helvettiin elokuvassa Kaikenkarvainen Charlie ja Dumbon hallusinaatio vaaleanpunaisista norsuista. Pekka Töpöhäntä Amerikassa elokuvan Amerikka-osuus osoittautuu lopulta Pekan uneksi ja se selittääkin monet Amerikassa koetut oudot käänteet. Pingu näkee painajaista Mursusta joka kammottavuudessaan on saattanut siirtyä myös katsojien uniin. Unikuvaukseksi voinee laskea myös Coraline ja toinen todellisuus -elokuvan toisen todellisuuden, joka ei olekaan niin kiva miltä ensin vaikuttaa.




Joskus hahmojen kuuluukin hieman pelottaa. Mitä nimittäin olisivat sankarit ilman vastustajia, hyvä ilman pahaa? Kuvissa Pokemonin salipäällikkö Sabrina, Anastasia-elokuvan Rasputin, Spridermanin Venom, Matka maailman ympäri -sarjan Transfer ja Babarin metsästäjä.


Jos Disney tunnetaankin prinsessoista ja inhimillisistä, puhuvista eläimistä, niin studio on kyllä luonut myös unohtumattomia hirvityksiä. Kyselyssä esille nousivat Notre Damen kellonsoittajan Frollo, Mulanin Shan Yu, Fantasian Chernobog, Hiidenpadan Hornansarvi ja Kaunottaren ja Hirviön Hirviö. Ja paitsi pelottavia hahmoja, on Disney jättänyt pieniin mieliin runsaasti pelottavia kohtauksia.


Pelottavia Disneyhetkiä ovat olleet mm. Lumikin pako ja kuolema, poikien muuttuminen aaseiksi Pinokkiossa, Kulkurin ja kulkukoirien yhteenotto, Auroran joutuminen Pahattaren valtaan ja Mufasan kuolema. Joukkoon pääsi myös Pixar elokuvalla Ötökän elämää, jossa pikku Dot pakenee heinäsirkkaa henkensä edestä.


Hiidenpata sai ikärajakseen PG, "Saattaa sisältää lapsille sopimatonta materiaalia". Muita pelottavia Disneyelokuvia kyselyyn vastanneille ovat olleet Aladdin, Notre Damen kellonsoittaja ja Mestarietsivä Basil Hiiri.


Kyselyssä mainittiin useita Don Bluthin ohjaamia elokuvia: Secret of Nimh, Fievel matkalla Amerikkaan, Kaikenkarvainen Charlie, Peikko keskuspuistossa ja Anastasia.



Tuntuu luonnolliselta että animaatioiden monenmoiset oudot otukset saattavat pelottaa katsojia. Videolla nähdään Fievel matkalla Amerikkaan -elokuvan jättihiiri, jonka tarkoituksena oli pelotella kissoja. Onko siis ihme jos katsojiakin on pelottanut?


David Copperfield elokuvan homelot ovat jääneet kummittelemaan monen mieleen. Nämä viemärissä asustavat hylkiöt ovat syntyneet epäonnistuneen juustokokeilun myötä. Velho Rupert muuntautuu Suureksi Eläimeksi Joutsenprinsessa elokuvan lopputaistelussa ja Leikkitiikeri Luukaksen Lintuperhoset pääsevät sisään vaikka avaimenreiästä.


Lastenohjelmissa esiintyy näin mielikuvituksellisten outouksien lisäksi myös tavanomaisempia kummituksia ja kauhuhahmoja. Sarjaan kuin sarjaan sopii kummittelu-jakso. Peukaloisen retkissä nähdään henkiin heräävä patsas ja aavepuutarhuri. Pokemonissa on useampiakin kummituspokemoneja esittelevia jaksoja.


Kauhun ei tarvitse rajoittua sarjassa muutamaan jaksoon, vaan se kelpaa animaatiosarjankin genreksi. Tosi viilee haamujengi -sarjassa jahdataan kummituksia ja tutkitaan paranormaaleja ilmiöitä, sama idea on Scoopy Doossa. Sätkyjä ja tärinöitä on pohjimmiltaan opettavainen ja omalla tavallaan humoristinen sarja. Tarinoissa opit vaan sisäistetään kantapään kautta ja toisinaan liian myöhään. Huono käytös voi viedä hengen ja tyhmyydestä todella sakotetaan. Kummankin sarjan kohdalla osaa odottaa karmeuksia, mutta lasten voi olla vaikea ennakoida omaa sietokykyään.




Pelottavuus voi toimia myös varoituksena, sen tietävät suomalaislapset. Varokaa heikkoa jäätä on tosin osittain tahattomasti pelottava.



Pelottavien hahmojen ei kuitenkaan tarvitse olla outoja tai yliluonnollisia. Lapsillehan opetetaan ettei mörköjä ole olemassa, mutta esimerkiksi karhuja löytyy Suomenkin metsistä. Hopeanuolen agressiivinen, julma jättiläiskarhu Akakabuto on kaikkien kauhukarhujen ykkönen. Akakabuton lisäksi kauhistuttavia karhuja on pelätty elokuvissa Topi ja Tessu, Balto ja Urhea. Vaikka moisia kontioita tuskin marjametsissä liikkuu, saattaa Akakabuton muisto tuoda hien otsalle puolukoita poimiessa.


Kaukametsän pakolaiset -sarja on myös jättänyt jälkensä pieniin katsojiin. Piirrossarjaksi melko realistisessa eläintarinassa kun näytetään eläinten kohtaamia vastoinkäymisiä ja suoranaisia raakuuksia turhia kaunistelematta. Eräällä nettisivulla mainitaan että sarjassa näytettäisiin perätä 23:n hahmon kuolema.



Myös elokuva Ruohometsän kansa on ollut monille lapsena liian rajua katsottavaa. Erityisen mieleenpainuvassa kauhukohtauksessa näytetään kaniinien joukkokuolema, ihmisten laskettua myrkkyä kaninkoloihin. Myös ennustajakani Viikan näyt, Isopään jääminen kiinni ansalankaan, elokuvan realistisesta tyylistä visuaalisesti täysin poikkeava, kaniinien viholliset esittelevä prologi ja ahdistava kaniyhteistö Efrafa nousivat muisteluissa esille.


Kuolema ja onnettomuudet on helppo uskoa ahdistusta aiheuttaviksi aiheiksi. Silti niitäkin käsitellään lapsille suunnatuissa animaatioissa, ehkä jopa yllättävän paljon. Alfred J. Kwak menettää vanhempansa ja sisaruksensa liikenneonnettomuudessa heti sarjan toisessa jaksossa. Lynn-tyttö menettää äitinsä autokolarissa sarjassa Lady Lady. Nooan saari -sarjan panee liikkeelle eläimiä kuljettavan laivan uppoaminen. Valitettavasti laivan mukana hukkuu myös osa sen kuljettamista eläimistä. Matka maailman ympäri 80.päivässä muistetaan muutamasta jaksosta, joissa nähdään Prinsessa Romyn joutuminen kuolleen miehensä mukana polttoroviolle. Onneksi tällä kertaa Prinsessa pelastetaan.





Joidenkin animaatioiden ahdistavuus johtuu synkästä tunnelmasta, väkivallasta tai vaikka onnettomasta lopusta. Aina sille ei edes löydy järkevää syytä. Beatrix Potterin kirjoihin perustuvan animaatiosarjan jaksot voivat olla nykykäsityksen mukaan jopa raakoja, kissanpentukin on vähällä joutua piirakkaan. Yksi vastaaja oli kokenut Candy Candy sarjan tunnelman liian surullisena, toinen oli pelännyt Egyptin prinssissä nähtyjä orjia. Karel Zemanin 1000 ja 1 yön tarinoita: Simbad merenkulkija -pala-animaatio on tyyliltään persoonallinen ja tämänkin voi kokea pelottavana. Lisäksi Simbad vielä kohtaa monenlaisia kummuuksia ja kauhuja.Tositapahtumiin perustavan Helen Kellerin kuurosokea nimihenkilö pääsee elämässä pitkälle vaikeasta vammastaan huolimatta, mutta ajatus sekä näkö- että kuuloaistin puuttumisesta on tuntunut monesta lapsena ahdistavalta.





Tämä savianimaatio on pätkä elokuvasta The Adventures of Mark Twain. Elokuvan on ohjannut Will Vinton vuonna 1985.

Ja lopuksi vielä kauhistuttavin käsinukkehahmo koskaan: Aasin ja Mouru-kissan trioon kuuluva Morso.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Piippu pois Pappa!

Savuton Suomi -hanke kohahdutti taannoin ehdottomalla raportissaan että ”Tupakkatuotteita, tupakan jäljitelmiä, vastikkeita sekä tupakointikohtauksia ja tupakointia esittävät elokuvat ja kuvatallenteet merkitään kielletyksi alaikäisiltä 18 vuoden ikärajalla”. Iltapäivälehdet vaativatkin tämän seurauksena otsikoissaan Muumeille K18 ikärajaa, onhan Muumipappa tunnettu piipunpolttaja.


Muumipappa ei kuitenkaan ole ainoa animaatiomaailman tervakeuhko, sillä sätkiä, sikareita ja piippuja nähdään monien muidenkin hahmojen huulilla. Pahikset pössyttävät tupakkaa tai sikaria, piippua tupruttavat yleensä vanhat ja viisaat herrat. Polttaminen ei ole ainoastaan miesten juttu vaan tupakoitsijoita löytyy myös naishahmoista. Päähenkilöt eivät kuitenkaan polta juuri koskaan, lapsihahmotkin onneksi harvoin.

Tupakoinnin vaaroista ei animaatioissa suoraan puhuta, ellei kyseessä ole nimenomaan valistusanimaatio. Polttamaan tottumattomat, mutta sitä syystä tai toisesta (esimerkiksi rauhan puolesta) kokeilevat hahmot tulevat kyllä hommasta selvästi sairaiksi ja pahoinvoiviksi. Huolimatta näennäisestä tupakoivien hahmojen runsaudesta, on tämä tapa katoamassa. Nykyisistä animaatioista, ainakaan lapsille suunnatuista, tupakoivia hahmoja saa hakemalla hakea. Tässäkin kohussa taisi siis olla savua ilman tulta.


Ja niin kuin tämä asia naurattaakin, se on kuin onkin täyttä totta. Venäjällä ei saa näyttää tupakointia televisiossa ennen kello yhtätoista illalla. Laki tuli voimaan vuosi sitten. Samat ongelmat huomattiin myös naapurissa. Suositun Nu, Pogodi animaation susihahmo kun polttaa vuoroin piippua ja vuoroin tupakkaa. Myös kansan rakastama krotiili Gena on piipun polttaja. Ilmeisesti nämä klassikot ovat kuitenkin välttyneet sensuurilta.


Muumipappa ei ole ainoa piippua polttava isukki. Paitsi että Mikko Mallikkaan isä polttaa piippuaan sisällä, hän polttaa sitä jopa lukiessaan pojalleen iltasatua. Iltasuukkoa antaessaan hän sentään nappaa piipun suupielestään pois, mutta vain hetkeksi. Pingun isän piippu taas palaa jopa pikkusisko Pingan syntymän hetkellä.


Poliisit ovat yllättävän suuri ryhmä tupakoitsijoiden joukossa. Muumilaakson poliisimestari, Matkamaailman ympäri -sarjan komisario Fix, Sherlock Koira ja Nikke Knatterton polttavat  piippua, ja Fixin pomo Rowan röyhyttelee sikaria.

Muumipappa on turhaan saanut niskoilleen paheksunnat Muumilaakson tarinoissa nähtävästä tupakoinnista, sillä uskallan väittää että Poliisimestarilla palaa piippu pappaa useammin. Ja kyseessähän on sentään virkavallan edustaja!

Knattertonin nimikkosarjassa piippu taas taitaa olla paheista pienimpiä, onhan sarja enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu. Muistakin aikuisten animaatioista löytyisi esimerkkejä tupakoinnista, mutta ei puututa niihin sen enempää. Tosin on välttämättöntä nostaa esiin Simpsoneiden Patty ja Selma, hahmot joiden persooniin tupakointi kuuluu erottomattomasti.



Piippu kuuluu vanhan ja viisaan Merlin-velhon imagoon...


Kun taas Oliver ja kumppanit -elokuvan Jyskyn persoona perustaa jatkuvaan sikarin käryyn.



Hyvät hahmot polttavat mietteissään piippua, pahikset juonivat holkkisavuke huulessa.
Varsin usein tupakointia harrastavat juuri pahikset, etenkin Disneyanimaatioissa. Mielenkiintoista, sillä tunnettiinhan Walt Disney monen muun meriitin lisäksi ketjutupakoinnistaan ja jopa tupakkayskästään.


Atlantis esittelee harvinaisemman tupakoitsijahahmon: vanhempi rouva Wilhelmina Packard on ketjupolttaja, mutta ei tarinan konna. Tämä epätavallinen yhtälö pantiin merkille jo elokuvan suunnitteluvaiheessa, mutta rouva sai kuin saikin pitää paheensa.


Myös Porco Rosso on harvinaisuus, tarinan sankari sätkä huulessa.

Walt Disneyn lisäksi toinenkin animaation suurmies, Hayao Miyazaki tunnetaan tupakoitsijana. Miyazakin uusin ja ilmeisesti viimeinen elokuva sai ensi-iltansa kesällä. Kaze Tachinua on ylistetty, mutta myös moitittu. Ja mistäpä muusta kuin tupakoinnista.

Elokuvassa on lukuisia kohtauksia joissa tupakka palaa (jossain oli laskettu että kohtauksia olisi kahdeksan) ja näiden sauhutteluiden pelätään kannustavan erityisesti lapsia tupakoinnin pariin. Elokuva kuitenkin tapahtuu 20- ja 30-luvuilla, ja tupakointi kuuluu ajankuvaan. Silti Miyazakin omaa myönteistä suhtautumista tupakointiin on pidetty merkittävänä tekijänä Kaze Tachinun tupakoinnissa, polttaahan elokuvan päähenkilö Miyazakin omaa suosikkimerkkiä.

Elokuvan trailereista ei näitä kohukohtauksia kuitenkaan löytynyt. Sattumaa vai sensuuria?


Liisa Ihmemaassa -leffan Kaalimato esittelee eksoottisempaa tupakointivälineistöä.


Pinokkio vetelee Huvitusten Saarella sikareita hyvillä mielin, mutta liikaa on liikaa myös puupojalle. 


Intiaaneja on lähes mahdotonta kuvata ilman rauhanpiipun pössyttelyä. Peter Panissa sekä Jukka että Mikko ovat innokkaina vahvistamassa rauhaa, mutta Leena ei kuitenkaan anna nuoremman veljensä piippua imaista.


Klassikkolyhärissä Tupu, Hupu ja Lupu eivät osta sikareita itselleen, niinkuin Aku virheellisesti luulee. Äkkipikainen kasvattaja pistää pojat polttamaan koko laatikollisen omia lahjasikareitaan ennenkuin huomaa erehdyksensä.



Lopuksi vuonna 1951 valmistunut Hessu-lyhäri No Smoking kertoo tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tuuli nousee...



On kulunut jo viisi vuotta Hayao Miyazakin Ponyo Rantakalliolla elokuvan ensi-illasta. On siis sitäkin mieluisampaa ilmoittaa, että tänään on ohjaajan uuden, Kaze Tachinu -elokuvan Japanin ensi-ilta. Suomeen Ghibli-elokuvat on perinteisesti saatu nähtäville vuoden viiveellä.



Kaze Tachinu, englanninkieliseltä nimeltään The Wind Rises, perustuu Miyazakin omaan sarjakuvaan joka pohjaa Hori Tatsuon 1930-luvun lopulla kirjoittamaan samannimiseen novelliin sekä lentokonesuunnittelija Jiro Horikoshin elämään. Horikoshi (1903-1982) oli suunnittelemassa Japanille lentokoneita ja hävittäjiä toisen maailmansodan aikana. Tatsuon novelli taas kertoo tuberkuloosia sairastavasta naisesta ja tämän sulhasesta.

Elokuvassa käsitellään Jiro Horikoshin elämää kolmenkymmenenvuoden ajalta. Ymmärrettävästi Toinen maailmansota nousee tarinassa tärkeäksi käännekohdaksi, vaikka varsinaisia taisteluja ei elokuvassa ilmeisesti nähdä. Toinen historiallinen ja traaginen tapahtuma elokuvassa on vuonna 1923 tapahtunut  Kantōn maanjäristys. Jiron elämän merkittävimmät tapahtumat liittynevät loppujen lopuksi kuitenkin Naokoon, elokuvan naispääosaan.

Teemakappale Hikoukigumo on Yumi Matsutoyan (omaa sukua Arai) kappale vuodelta 1973. Myös Kikin lähettipalvelussa kuultiin Yumi Matsutoyan vanhoja hittejä. Muuten musiikin on säveltänyt tuttuun tapaan Joe Hisaishi. Pääparia ääninäyttelevät Hideaki Anno ja Miori Takimoto.

 
Myös Studio Ghiblin toinen ohjaajalegenda, Isao Takahata on työstänyt uutta elokuvaa. Takahatan edellinen ohjaus, Naapurini Yamadat, on vuodelta 1999. Aikaa on siis kulunut lähes kymmenen vuotta enemmän kuin Miyazakin edellisestä elokuvasta. Alunperin oli tarkoitus että Kaze Tachinu ja Kaguya-hime no monogatari olisivat saaneet ensi-iltansa yhtäaikaa, kuten ohjaajien Tulikärpästen hauta ja Naapurini Totoro aikoinaan. Takahatan elokuvan tuotanto kuitenkin viivästyi niin, että sen ensi-ilta on vasta myöhemmin syksyllä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kesäksi katsottavaa

Kesäkuu ja Heinäkuu ovat melko hiljaisia kuukausia ensi-iltojen ja animaatiojulkaisujen suhteen. Ehkä kesä soveltuukin paremmin muihin aktiviteetteihin, mutta toivottavasti syksyllä animaatiotarjonnan suhteen on hieman vilkkaampaa.

 

5.7 Itse ilkimys 2

Illumination Entertainment esitteli superpahis Grun vuonna 2010. Jatko-osassa Despicable Me 2 ensimmäisen elokuvan myötä rikokset perhe-elämään vaihtanut Gru saa työtarjouksen rikostenvastaiselta järjestöltä. Soluttautumispestiä kiinnostavampi taitaa olla sitä ehdottava agentti Lucy ja lopulta Gru jahtaa sekä pahista että puolisoa. Mukana ovat tietysti Grun tyttäret ja oman elokuvan ensi vuonna saavat keltaiset kätyrit.

Pierre Coffin ja Chris Renaud ovat ohjanneet molemmat Ilkimykset. Jouluna 2014 valmistuvaan Minions elokuvaan Coffinin pariksi on vaihtunut Kyle Balda.

Elokuvaa esitetään 2D ja 3D versioina, kumpaakin sekä suomeksi dubattuna että alkukielellä. Suomidubissa ääninäyttelevät mm.Ville Haapasalo, Katja Aakkula, Maria Takaki ja Tuuli Inkinen.



7.6 Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan

Jo 50-luvulla valmistunut Peter Pan sai jatko-osan vuonna 2002. Kapteeni Koukku sieppaa Jaana-tytön ja vie tämän Mikä-Mikä-Maahan, samaan paikkaan josta hänen äitinsä Leena on kertonut satuja. Leenaksi Koukku tyttöä alunperin luuleekin ja tytön sieppauksen takana on tietysti suunnitelma Peter Panin nitistämiseksi.

Paluu Mikä-Mikä-Maahan julkaistaan vain dvd:llä. Englanniksi julkaisun nimi on muuten Pixie-Powered Edition, mikä selittää extrat: Disneyn keijut: Rosetta ja kukat, Iridessa ja tulikärpäiset, Helinä ja kello, Helinä-keijun haaste: valon puolesta -peli.

21.6 Space Chimps 2: Zartogin vastaisku

Pikkuinen mutta sitäkin älykkäämpi Comet lähtee vuorostaan avaruuteen. Mutta nyt sankaritekoja tarvitaan myös maassa kun Malgorilta tullaan vastavierailulle. Dvd:llä puhe suomeksi ja englanniksi.


5.7 Sammyn suuri seikkailu 2

Merikilpikonna Sammy yrittää huolehtia pienistä kilpikonnista mutta joutuukin itse vangituksi yhdessä ystävänsä Rayn kanssa. Elokuva julkaistaan sekä dvd:llä että blu-raylla. Kielivaihtoehdot ovat suomi, ruotsi tai tanska.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Ministi seikkailua


Uusi Salainen valtakunta -elokuva on varmasti nostanut monille mieleen useammankin animaation, jossa tavataan sama teema: päähenkilö muuttuu pieneksi ja löytää ympäriltään aivan uuden miniatyyrimaailman.

Kerätäänpä kasaan kutistumisanimaatiot:


Ferngully -Viimeinen sademetsä
Nuori metsurimies Zak on vähällä jäädä kaatuvan puun alle, mutta pelastuu viime hetkillä kun Crysta-keiju muuttaa pojan itsensä kokoiseksi eli hyvin pieneksi. Ferngully ja Epic jakavat myös luonnonsuojeluaatteen, molemmissa luonto on suuressa vaarassa ja kutistunut teini joutuu ottamaan osaa sen pelastamiseen. Elokuvan lopussa Zak muuttuu entiselleen, tosin vain kokonsa puolesta. Uuden asenteen luontoa kohtaan sisäistänyt poika suunnittelee valistavansa ihmisiä luonnonsuojelun tärkeydestä.
 

Arthur ja Minimoit
Arthur seikkailee minimoiden maailmassa animaatiotrilogiassa. Poika pääsee vihille minimoista isoisältään jääneen tutkimusaineiston avulla ja onnistuu lopulta paitsi kutistumaan, myös muuttumaan itsekin minimoiksi. Muutosta korostaa se että elokuvan tavallisessa maailmassa tapahtuvat osuudet on kuvattu näyttelijöillä ja animaatio alkaa vasta minimoiden luota. Niin mielikuvituksellinen kuin minimoiden maailma onkin, ei Arthur sitä juuri jouda ihastella sillä minimoiden elo on melkoista mylläkkää ja jopa suoranaista sotaa. Elokuvasarjan viimeisessä osassa kutistumisteema kääntyykin päinvastaiseksi, kun Arthurin arkkivihollinen Maltazard muuttuu suureksi ja aikoo tuhota minimaailman sijaan ihmisten maailman.


Muurahaisten kauhu
Taikajuoma saa Luukas-pojan kutistumaan minimittoihin, muurahaisen kokoiseksi. Ja kutistamisen taustalla ovatkin juuri muurahaiset ja ne haluavat antaa heitä kiusanneelle pojalle opetuksen. Niinpä Luukas tekee tuttavuutta muurahaisten tarkan ja järjestäytyneen elämäntavan kanssa ja kohtaa sellaisia itselleen uusia termejä kuten vaikkapa muiden kunnioitus. Luukas ei valitettavasti ole ainoa ihminen, joka muurhaisia uhkaa. Tuholaistorjuja on vaaraksi sekä muurhaisille että mini-Luukakselle. Kun Luukas on läksynsä oppinut, ymmärtänyt yhteistyön voiman eikä enää kiusaa heikompiaan, johtaa henkinen kasvu myös fyysiseen kasvuun ja hän palaa entiselleen.


Peukaloisen retket
Nils Holgersson muuttuu peukalon mittaiseksi kun Kotihaltija saa tarpeekseen ilkeän pojan kolttosista. Myös Nilsin lemmikkihamsteri kutistuu ja yhdessä pikku kaverukset lähtevät suureen, nyt siis suuren suureen maailmaan Martti-hanhen selässä. Pienen koon lisäksi Nils on saanut kyvyn ymmärtää ja puhua eläinten kieltä. Juuri eläimet opettavat Nilsin uusille ja paremmille tavoille ja Haltijakin heltyy muuttamaan hänet lopulta takaisin entisiin mittoihin. Japanilaisen studio Pierrotin animoimassa sarjassa Nilsin mitaksi annettu "peukalo" on suht viitteellinen ja poika hamstereineen tuntuu muuttavan kokoa hieman tilanteen mukaan. Mutta pieniä he kiistatta ovat.


Mikroankat avaruudesta
Roope, Tepa ja ankanpojat kutistuvat pieniksi Ankronikan jaksossa Mikroankat avaruudesta. Roopella on kasapäin ylimääräistä vehnää ja hän on tottakai riemuissaan kun sille löytyy ostaja. Ei haittaa vaikka kyseessä olisivat avaruusolennot. Mutta entä kun avaruusolennot ovatkin pikkuruisia? Avaruusteknologian avulla vehnäsäkit pienenevät ja maksuna käytetyt timantit suurenevat. Tyytyväiset avaruusankat lähtevät, mutta unohtavat suurennus/pienennys koneensa. Ja Roopeen iskee tietysti halu suurentaa muutakin. Lopputuloksena on kuitenkin joukko mikroankkoja, kun Roope ja lapset kutistuvat. Oikeat mikroankat palaavat onneksi hakemaan konettaan ja muuttavat tavalliset ankat tavallisen kokoisiksi.


Avaaruusolennoilla on kutistamisen ja kasvattamisen taito hallinnassa, nähtiinhän se myös Muumilaakson tarinoissa. Muumimamma kutistui pieneksi näppäiltyään avaruusolentojen ihmeellistä konetta ja hän oli vaarassa jäädä pysyvästi minimammaksi kun Haisuli kähvelsi koneen. Kaikeksi onneksi lentävä lautanen parkkeerasi Muumitalon ylle ja kiltit avaruuden olennot saivat Muumimamman ennalleen.


Pomon pötsissä
Simpsoneiden viidennessätoista Kauhujen talo -jaksossa professori Frinkin kone kutistaa kapseliin ryömineen Maggien. Kuinka ollakaan Mr.Burns syö kapselin vauvoineen päivineen ja muun perheen on lähdettävä fantastiselle matkalle ihmisen sisuksiin. Professori kutistaa kokonaisen lentoaluksen ja sillä Simpsonit lennähtävät Mr.Burnsin vatsaan. Valitettavasti alus ei pääse viiden matkustajan kanssa takaisin ja Homer jätetään kyydistä odottamaan pelastusta. Kutistuksen voima ehtii hiipua tätä ennen ja Homerille tulee tiukka paikka.


Minimaailmoissa seikkailevat myös jo valmiiksi pikkuiset ukot. Studio Ghiblin Kätkijät perustuu Mary Nortonin kirjaan ja se esittelee ihmisten asumuksissa omia tiluksiaan pitävän pikku väen, jonka tapana on lainailla ihmisten tavaroita. Samanmoista väkeä ovat myös Lilliputit jotka nekin asuvat taloissa ihmisten tietämättä. Lilliputit perustuvat kuitenkin John Petersonin kirjoihin.


Nämä tarinat eroavat muista kutistumiskertomuksista tietysti sillä että niissä kukaan ei kutistu. Kätkijöissä ihmispoika kuitenkin ottaa kontaktia kätkijä-tyttöön vaikka ei pääsekään tutustumaan tämän pienoismaailmaan sen lähemmin oman kokonsa takia.


Peukaloliisa on ollut syntymästään asti pieni, peukalon mittainen, ja hänelle maailma on näyttäytynyt aina liian suurena. Myös sen asukkaat, Peukaloliisan äiti ja tämän kotieläimet ovat suuria. Kun Peukaloliisa ensimmäisen kerran tapaa toisen kaltaisensa, siis jonkun yhtä pienen, hänelle avautuu samalla uusi maailma, itsensä kokoinen. Ehkä tälläiseen ympäristöön tutustuminen ei ole niin jännittävää kuin miltä tuntuisi tutkia äkkiä kasvaneita kulisseja, mutta jos on ikänsä elänyt väärän kokoisessa ympäristössä lienee helpottavaa huomata olevansa jossakin juuri oikean kokoinen. Etenkin jos paikka on keijuprinssin kainalo...


Ja lopuksi vielä Liisa Ihmemaassa, kutistumisten ja kasvamisten klassikko.
Walt Disneyn piirrosanimaatiossa Liisan koko muuttuu syömällä ja juomalla. Tämähän on aika loogista. Liisa kuitenkin muuttuu niin pieneksi että mahtuu läpi avaimenreiästä ja pääsee osaksi kukkien kuoroa ja välillä taas kasvaa niin suureksi ettei mahdu enää sisälle Pekka Kanin taloon.


On kyseenalaista juoda pullosta jonka etiketissä lukee vain "Juo minut" mutta kun piippua lutkuttava Kaalimato kehottaa syömään sientä jonka toinen puoli kutistaa ja toinen kasvattaa saisi Liisa ehkä harkita kahdesti mitä suuhunsa laittaa. Liisa venähtelee jo epätoivoon asti, mutta pääsee kuin pääseekin oikealla annostuksella takaisin omiin mittoihinsa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...