Elokuvapäiväkirja, sivu 6

Poutapilviä ja lihapullakuuroja

TvViisi on näyttänyt tämän suht uuden (vuodelta 2009, ensi-ilta Suomessa Helmikuussa 2010) cgi-animaation mielestäni jo kahdesti tänä vuonna. Otin elokuvan talteen boksille jo keväällä mutta vasta nyt se tuli katsottua. Ennakkotiedot olivat aikalailla ne mitä olen blogissa kirjoittanut ensi-illan ja dvd-julkaisun aikoihin, ennakko-odotukset eivät olleet kovin korkealla. Taivaalta satavaa ruokaa? Jopa vähän kuvottava ajatus, ei ainakaan hirveän kiinnostava.

Yllätyin positiivisesti miten hauska ja hyvä kokonaisuus elokuva oli. Ja tarina oli lopulta sitten kuitenkin ihan mielenkiintoinen, vaikka väärinymmärrettyn neron muuntuminen juhlituksi sankariksi, epäonnistuminen, asioiden korjaaminen ja sitä myötä muiden hyväksynnän saavuttaminen on aika peruskauraa. Kai Flint sitten sai sympatiat puolelleen, hahmo ei ole liian reppana, mutta ei myöskään ärsyttävän itsevarma. Flintillä tuntui oikeasti olevan intohimo tieteeseen ja keksintöihin, ilman että hän varsinaisesti tavoitteli sillä mitään. Hahmo ei muuttunut yhtäkkiä sankariksi tai naistenmieheksi eikä kääntänyt labratakkiaan epäuskottavasti. Elokuva ei myöskään yrittänyt olla liian syvällinen ja vaikka lopussa jotain koskettavia puheita pidettiinkin, niissäkin pysyi kevyt tunnelma. Ja uskomatonta kyllä, loppupuolella moni pienikin yksityiskohta tuli kokonaisuuden kannalta merkitykselliseksi. Toisaalta näinhän pitäisi olla jokaisessa tarinassa, mutta nykyään elokuvat ovat niin täynnä täysin irrallisia vitsejä ettei enää edes odota että asioilla olisi joku tarkoitus kokonaisuuden kannalta.

Elokuvan huumori upposi minuun, vaikka en ole juuri animaatiokomedioille lämmennyt. Tuntui siltä että tässä ei ollut lapsille ja aikuisille eroteltuja vitsejä. Osa vitseistä oli toki vähän vaikeammin tajuttavia lausahduksia ja osa taas hassuja ilmeitä, mutta vitsit pysyivät tasaisesti samalla tasolla. Pop-kulttuurista ei revitty vitsejä samalla tavalla kuin liian monissa muissa animaatioissa, mutta mukana oli yllättävän hauskaa yhteiskuntakritiikkiä. Esimerkiksi säätyttö Samin kameramies oli huomaamaton sivuhahmo loppupuolelle asti, kunnes tarvittiin lääkäriä ja paljastui että kameramies on lääkäri (ja myös lentäjä ja koomikko) kotimaassaan Guaetamalassa. Tässä tuo kuulostaa tosi kuivalta mutta nauratti leffassa.

Visuaalisesti elokuva ei ihan täysin ollut makuuni. Ihmishahmot olivat vähän liian yksinkertaisia ja kumiukkomaisia. Toisaalta myös hahmosuunnittelusta saatiin aikaan ihan kelpo vitsi kun Flintille tuli tilaisuus ensisuudelmaan. Sensijaan ympäristöt ja maisemat olivat hyvän näköisiä ja sääilmiöistä oli saatu oikein näyttäviä. Mutta kyllä se taivaalta satava ruoka vaan oli aika ällöttävää. Ihan hyvä että elokuva oli näin tyylitelty eikä realistisempi. Nyt jo alkoi mennä ruokahalu, mutta muuten elokuvasta jäi hyvä mieli.

Mary ja Max

Kolmisen vuotta vanha australialainen vaha-animaatio aikuisille Yle Fem kanavalta. Tämä on vähän hämmentävä yhtälö. Australialaisia animaatiota ei ole tullut hirveästi vastaan, ei ainakaan televisiossa. Tuleeko Fem-kanavalla muutakin animaatiotarjontaa kuin Buu klubbenin ohjelmat? Varsinkaan aikuisille? Ja kyseessä on vielä vaha-animaatio, mitä ihmettä! Mary ja Max on tuttu nimi sekä Rakkautta ja Anarkiaa että Animatricks festivaaleilta. Mutta itse en ollut elokuvaa nähnyt enkä siitä juuri pientä kuvausta ja yllä annettuja taustatietoja enempää tiennyt.

Elokuva käynnistyy todella pitkältä tuntuvalla esittelyllä, jossa kertojaääni kertoo 8-vuotiaan Maryn elämästä. Kertojan käyttämisessä sietää olla varovainen, koska sillä helposti selitetään asiat puhki kun katsoja mieluummin hoksaisi asiat itse. Niinkuin nyt. Sinänsä Maryssa ja hänen elämässään oli paljon kiinnostavia ja hauskoja yksityiskohtia, mutta nyt kertoja vain totesi ne ja kuva vahvisti asian. Tähän turtui nopeasti. Visuaalisesti elokuvassa on yhtenäinen, oma tyyli mutta animaatiossa olisi saanut tapahtua enemmän ja yllättävämpiä asioita, jotain uutta verrattuna kertojan tekstiin tai hahmojen dialogiin. Tämä vaivasi etenkin elokuvan alkua, mutta ei poistunut täysin myöhemminkään. Jos tarina toteutetaan elokuvana eikä kirjana tai kuunnelmana, siinä pitäisi olla myös jotain nähtävää. Nyt Mary ja Max oli kuvitettu kauniisti, mutta animaatiossa se ei riitä.

Kun Mary alkaa sattumalta kirjeenvaihtoon Maxin kanssa, tarina pääse kunnolla alkamaan ja muuttuu kiinnostavammaksi. Kun nämä kaksi yksinäistä ja ongelmaista ihmistä yrittävät auttaa toisiaan, elokuva alkaa jopa liikuttaa. Varsinkin Maxin hahmo syvenee kun hänen mielenterveysongelmiaan käsitellään enemmän, mutta ongelmien vatvominen kääntyy lopulta ahdistavaksi. Toivo ja lämpö puuttuu. Elokuvassa oli kyllä huumoria, mutta ei riittävästi tasapainottamaan ahdistusta.

Maryn surkea lapsuus taas näyttää muuttuvan seesteisemmäksi aikuisiäksi ja Mary saa vihdoin osakseen rakkautta. Pidin siitä että Mary löytää lopulta oman uransa Maxin kautta, hän haluaa tutkia mielenterveysongelmia ja etsiä parannuskeinoa Maxin aspergerin oireyhtymään. Tietenkin tarina vaati tässäkin kohdassa käänteen, eli Max katkaisee välit Maryyn koska kokee tulleensa hyväksikäytetyksi ja petetyksi. Mutta se miten pohjalle tämä ajaa juuri onnen löytäneen Maryn on liikaa. Mary olisi ansainnut parempaa. Lopulta Max antaa Marylle anteeksi ja Mary näyttää päässeen takaisin jaloilleen. Tässä vaiheessa luottamus siihen että Maryn kävisi hyvin on kuitenkin mennyt. Elokuvan lopussa Mary menee vihdoin tapaamaan Maxia eikä ole vaikea arvata mikä häntä odottaa: Max on kuollut samana aamuna. Olisin kaivannut kirjeystävyydelle yllättävämpää pistettä. Maxin kuolema oli jopa helpolta tuntuva ratkaisu.

Kummastakaan hahmosta ei enää loppua kohden ole jaksanut hirveästi edes välittää, kun on alkanut tuntua selvältä ettei heille tule tapahtumaan mitään hyvää. En kaipaa mitään "elivät onnellisina loppuun asti" -loppua, mutta nyt jäi aika tyhjä fiilis. Jotain palkintoa hahmoille (ja itselleni katsojana) olisin loppuun kaivannut. Elokuva käsitti melkein kaksikymmentä vuotta, mitä Maxille siinä ajassa tapahtui? Välillä meni huonosti, välillä paremmin, mutta oliko millään lopulta mitään väliä, Maxin itsensä tai Maryn kannalta? Miten kirjeenvaihto vaikutti Maryn ja Maxin elämään? Olisiko lopputulos ollut sama, ehkä jopa onnellisempi jos he eivät olisi kirjeenvaihtoon koskaan alkaneet? Elokuva kyllä sai miettimään ja se tarjosi hienoja ajatuksia itsetunnosta, rakkaudesta, ystävyydestä.... Mutta siitä jäi puuttumaan jonkinlainen selkeä sanoma, tarkoitus tai toivo.