Elokuvapäiväkirja, sivu 2

 Ponyo rantakalliolla

Ghiblin elokuvia tulee katsottua melko paljon, koska ne kelpaavat lähes poikkeuksetta leffaseurallekin, kuka sitä sattuu olemaankaan. Tällä kertaa oli vuorossa Ponyo, jota en olekaan katsonut sitten teatterissa käynnin. Suomidubbia en ole vielä kokeillut ja se jäi nytkin kuulematta seuralaisen päätöksellä. Elokuva on pysynyt ihan hyvin muistissa ja tunnarilaulu vielä paremmin.

Ponyossa on juuri sellaista huumoria josta pidän: hauskuus tulee hahmoista ja heidän puuhistaan, vaikkei leffassa ole ketään varsinaista vitsihahmoa. Tälläinen huumori tuntuu aidolta ja sellaiselta joka kestää myös aikaa. Elokuvan huumorin lämpöä kuvaa hyvin kohta jossa Ponyon kadottanut Sosuke syö automatkalla jäätelöä. Toista niin apeaa jäätelönsyöjää ei voi olla. Tuo hetki on samaan aikaan sekä huvittava että liikuttava. Ehkä elokuvan hauskimmat hetket ovat kuitenkin Ponyon päättäväinen muodonmuutos ihmiseksi. Ponyon häilyminen ihmisen, kalan ja jonkinlaisen kananpojan välillä on animoitu mahtavasti, saati mitä tapahtuu kun Ponyo nousee pinnalle. Kumarran kyllä syvään sille ratkaisulle että merikin on animoitu käsin, eikä tietokonetehosteita ole käytetty. Ponyon ja Sosuken kohdalla on muuten tavoitettu todella uskottavasti viisivuotiaat lapset, mutta Ghibliltähän löytyy jo Totoron Mei ja Tulikärpästen haudan Setsuko joten tätä taituruutta ei meinaa edes tajuta noteerata vaan sitä pitää vähän itsestään selvänä.

Loppua kohden tarinaa kerättiin kasaan ehkä vähän liian nopeasti, tai sitten vaan viihdyin niin hyvin Sosuken ja Ponyon kanssa etten olisi vielä tahtonut leffan loppuvan. Lopputekstien aikana soiva Ponyo Ponyo.... onneksi piristi haikeaa eroa rantakallion asukeista.

 Pekka Töpöhäntä

Ruotsalainen animaatioklassikko on pakko nähdä joka kevät Vapun tienoilla. Vilahtaahan elokuvassa syksy ja Joulukin, mutta pääosin ollaan keväisissä tunnelmissa ja onhan yksi elokuvan muistettavimpia kohtauksia Vapun aaton tanssiaiset. Leffan maisemat ovat ihanan tuttuja ja silti idyllisiä puutaloineen ja puistoineen. Ja miten herkästi ne on maalattu! En tiedä ovatko värit olleet alunperin kirkkaammat, mutta itse tykkään dvd:n hieman tunkkaisista sävyistä.

Ponyon tapaan Pekassakin loistaa huumori. Nyt mukana on hauskoja sutkauksia ja tarkoituksellisen vitsikkäitä hahmoja, mutta hauskuus tuntuu silti aidolta ja lämpimältä eikä päälleliimatulta. Pillin ja Pullan heitot tulevat suoraan sydämestä ja vaikka sivuhahmokissoja on mustaa ja valkoista eikä loppua näy, kissoilla on omat persoonansa ja ne ovat uskottavia. Ääninäyttelijöillä on tässä myös suuri merkitys. Leffan suomidubbi on ehkä jopa kaikkien aikojen paras, niin täysillä roolit on vedetty. Parhaiten jäävät mieleen Pekka Autiovuori Monnina ja Rabbe Smedlund Pillinä ja Pullana. Tajuttoman hienot suoritukset yleensäkin priimaa tekeviltä näyttelijöiltä.

Minua ei haittaa vaikka välillä hahmoilta häviää nenä tai muut pienet virheet. Hahmot ovat niin ilmeikkäitä ja eläviä ja leffan tunnelma ihan toista kuin monissa ison budjetin (amerikkalaisissa) elokuvissa. Tuntuu että tässä on nimeomaan tehty omannäköistä elokuvaa eikä ole tavoiteltukaan mitään eeppistä ja isoa. Itsetunto ja sydän ovat olleet ruotsalaisilla kohdillaan Pekan siirtyessä animaatioksi.