Illusionisti
Minulla ei selvästikään ole mikään kiire nähdä niitä kaikkein kiinnostavimpiakaan elokuvia. Sain Illusionistin ostettua omaan hyllyyn reilu kuukausi sitten ja nyt katsoin sen. Ennakko-odotukset olivat aika korkealla. Sylvain Chometin Bellevillen kolmoset on mahtava, sekä tarinaltaan että visuaalisesti. Illusionisti näytti kuvien ja trailereiden perusteella vähintään yhtä hyvältä. Tarina vanhasta (kuka voi vastustaa ihania ikäihmisiä!) taikurista tuntui kiinnostavalta, vaikka myönnän ettei Jacques Tati ole minulle tuttu.
Visuaalisesti elokuva täyttikin kaikki odotukset. Kuin olisi katsellut kuvakirjaa, kaikki yksityiskohdat olivat viimeisen päälle, kokonaisuus oli niin yhtenäinen kuin vaan olla voi. Pidin ihmishahmoista, siitä miten realismi ja tyylittely yhdistyivät persoonallisiksi ja kiinnostaviksi tyypeiksi, miten jokaiseen taustahahmoonkin oli panostettu. Ihmisten animointi oli aivan mahtavaa, sopivasti liioiteltua mutta ei häiritsevää kikkailua. Hahmot eivät vain liikkuneet paikasta toiseen, vaan kaikilla oli oma tapansa ja syynsä liikkua. Nämä hahmot oikeasti ajattelivat mitä tekivät. Ja ihmisten lisäksi täytyy mainita tietysti taikurin kani, joka oli välillä pupumaisen pehmeä ja sitten arvaamatta vikkelä ja voimakas.
Maisemat näyttivät tietokoneella väritetyiltä (voi olla että olen väärässäkin) ja väritys oli onnistunut loistavasti. Jotenkin koneella väritetyt taustat jäävät usein liian räikeiksi, niissä on selkeitä liukuvärejä tai tökeröitä yrityksiä pehmennyksillä tai varjostuksilla saada niihin eloa. Onneksi Illusionisti todisti että toisinkin voi olla. Samoin tässä oli onnistuttu efekteissä. Vaikka esim. savu ja vesi olivat kyllä selkeästi koneella tehtyjä, ei käsinpiirrettyjä, ne eivät hypänneet liikaa silmille. Bellevillen kolmosissa esimerkiksi koneella tehty meri erottui vielä vähän liikaa. Nyt paketti oli täydellisesti hallinnassa.
Ja siis maisemat olivat kaiken kaikkiaan hienoja, etenkin ehkä tunnelmallinen kaupunki. Loppu jossa kaupungista sammuvat valot oli todella kaunis. Ja tälläisiä kauniita kohtauksia oli kyllä toinen toisensa perään pitkin elokuvaa. Liikuttava oli kohtaus jossa Taikuri vapautti kaninsa, kani oli aika vähillä eleillä animoitu sanomaan niin paljon että itku ei ollut kaukana.
Mutta mistä tämä niin kaunis ja upea elokuva oikein kertoi? Kyllähän tässä kestossa (Tunti 17 minuuttia) vielä toimii haikea, yksinkertainen kuvaus elämästä, varsinkin kun itse olin jo pelkästään kuvan takia niin fiiliksissä. Mutta huomasin että joku joka ei saa kiksejä sivuhahmojen tai savun animoinnista saattaa hyvinkin nukahtaa sohvalle. Elokuvassa ei ole kiire minnekään, mikä on hyvä, mutta toisaalta, minne siinä edes ollaan menossa? Pieni lisäjännite tai draama ei olisi ollut tarinalle pahitteeksi. Tai oikeastaan kaipasin jännitteen vaihtelua, nyt edettiin tosi tasaisesti, selkeitä huippukohtia ei minusta ollut.
Myös hahmojen motiiveja olisi voinut aivan aavistuksen verran korostaa. Erityisesti tyttö jäi nyt vähän auki: uskoiko hän että Taikurilla tosiaan oli taikavoimia ja niiden voimin hän hankki tytölle lahjoja? Vai hyväksikäyttikö köyhä tyttö vanhaa kilttiä miestä, kun ostatti tällä vaatteita ja asui tämän siivellä? Lopussa tyttö vielä löysi itselleen uuden elättäjän nuoresta miehestä. Olen oikeasti tosi naiivi ja optimistinen, mutta silti meinaan kallistua ajattelemaan asian näin kyynisesti, vaikka en haluaisi. Toisaalta on hienoa että saan miettiä tätä itse. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi ymmärtänyt sekavaa tarinaa, vaan miten selkeä tarina halutaan tulkita.
Elokuva vaatii tarinan puolesta varmaan lisää katsomiskertoja, eiköhän sieltä löydy vielä jotain mitä en ensimmäisellä kerralla huomannut. Illusionisti ei ollut viihdyttävä eikä jännittävä. Se oli haikea, rauhallinen, kaunis ja vaivattoman oloinen. Samoin oli muuten elokuvan illusionistin kohdalla, hän ei ollut tarpeeksi viihdyttävä, jännittävä eikä vauhdikas. Ja kun miettii animaatioelokuvia, niin viihdyttävät ja jännittävät sekoiluanimaatiot ovat ajaneet hidastempoisten, kauniiden animaatioiden edelle. Eli samalla kuin elokuva kertoo taikurin edustaman perinteisen lavataiteen hiipumisesta uusien ja menevämpien esitysten valloittaessa areenat, se voisi kuvata myös edustamansa perinteisen piirrosanimaation, joka vieläpä luottaa kuvaan eikä dialogiin, hiljaisesta hiipumisesta.
Myös Rango on sinnitellyt mielessä pitkään, mutta jäänyt aina hankkimatta. Nyt se sattui kirjastossa käteen ja pääsi vihdoin katsottavaksi. Muistin ettei elokuvaan olisi tehty ollenkaan suomidubbia, mutta sellainen näytti olevan tarjolla. Elokuvan kannessa mainostetaan kuitenkin Johnny Deppiä niin isoin kirjaimin että suomidubbi jäi seuraavaan kertaan.
Tämä elokuva oli viihdyttävä. Se eteni vauhdilla, oli hauska ja siinä oli selkeä juoni. Villi länsi antoi mielenkiintoiset puitteet, mutta elokuvaa ei oltu rakennettu länkkäreiden varaan. Toki siinä vitsailtiin ja viitattiin lännenelokuviin, mutta ei liikaa. Varsinaisesti kyseessä oli päähenkilön kasvutarina ja aika perinteinen sellainen: Rango ei aluksi itsekään tiedä kuka on, mutta tietää kyllä kuka haluaisi olla. Ja kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, hän kehittää itselleen täydellisen identiteetin, Rangon. Valehenkilöllisyys johtaa aina lopulta paljastumiseen, ongelmiin ja hylkäämiseen. Hahmon pitää sitten kasvaa valehenkilöllisyytensä ohi, todistaa se käytännössä ja saada muiden hyväksyntä. Reppanasta kameleontista on onnistuttu tekemään sympaattinen ja persoonallinen hahmo, jonka vaiheista oikeasti kiinnostuu. Rango ei juuri mieti tekemisiään vaan oikeastaan ajautuu tilanteesta toiseen. Valehenkilöllisyyttään se ei kauaa harkitse vaan improvisoi roolinsa täysillä yli. Ja vaikka siitä tulee palvottu sankari, ei kusi nouse liiaksi sen hattuun. Rangon luonnehan ei varsinaisesti kaipaa kasvua alunperinkään, vaan se etsii omaa paikkaansa.
Kuivaakin kuivemman Dirt-kaupungin asukkaat ovat rujoja tyyppejä. Kaikista ei oikein osaa edes sanoa mitä lajia ne edustavat. Siinä missä joidenkin cgi-animaatioiden hahmojen kohdalla tämä on ollut minulle ylitsepääsemätön ongelma (Ice Age vaikka esimerkkinä) tämän elokuvan hahmojen kuuluukin olla auton alle jääneen näköisiä. Välillä elukoiden kuivunutta nahkaa oikein raaputetaan katsojan silmille, ihanan inhottavaa. Surkeilla ja syyhyisillä Dirtin asukkailla on useimmilla sydän paikallaan ja isosta joukosta kaupunkilaisia on nostettu esiin sopiva määrä mielenkiintoisia sivuhahmoja. Myös miljöö on toteutettu yksityiskohtaisesti ja kaikkiaan tunnelma on kohdillaan.
Elokuvasta löytyy varsin selkeä ja suoraviivainen juonikuvio, kun sheriffiksi nimitetty Rango alkaa ratkoa kaupunkia kohdannutta vesipulaa. Tämä on elokuvan heikoin kohta. Ongelma on kyllä kiinnostava, sitä ratkotaan ihan hyvällä tahdilla, mutta kovin yllättäviä käänteitä se ei tarjoa. Mielenkiinto pysyy yllä vauhdin ja näyttävien takaa-ajojen takia, mutta muuten aivot ovat narikassa. Olisi ollut kutkuttavaa yrittää itse ratkaista mysteeriä, mutta vastaus tuntui alusta asti liian selvältä ja lopputulema oli juurikin sitä. Jälleen kerran persoonalliset ja näyttävät puitteet korjasivat tarinan ongelmia, tosin käsikirjoituspuolelta löytyy myös ansioita: hyvät hahmot, toimiva rytmi ja oivallinen huumori. Katson elokuvan varmasti uudestaan (kun vaan saisin sen joskus ostettua) kun kaipaan kevyttä ja hauskaa viihdykettä tai jos leffaseurana on joku vähemmän animaatioita fanittava aikuinen.
Visuaalisesti elokuva täyttikin kaikki odotukset. Kuin olisi katsellut kuvakirjaa, kaikki yksityiskohdat olivat viimeisen päälle, kokonaisuus oli niin yhtenäinen kuin vaan olla voi. Pidin ihmishahmoista, siitä miten realismi ja tyylittely yhdistyivät persoonallisiksi ja kiinnostaviksi tyypeiksi, miten jokaiseen taustahahmoonkin oli panostettu. Ihmisten animointi oli aivan mahtavaa, sopivasti liioiteltua mutta ei häiritsevää kikkailua. Hahmot eivät vain liikkuneet paikasta toiseen, vaan kaikilla oli oma tapansa ja syynsä liikkua. Nämä hahmot oikeasti ajattelivat mitä tekivät. Ja ihmisten lisäksi täytyy mainita tietysti taikurin kani, joka oli välillä pupumaisen pehmeä ja sitten arvaamatta vikkelä ja voimakas.
Maisemat näyttivät tietokoneella väritetyiltä (voi olla että olen väärässäkin) ja väritys oli onnistunut loistavasti. Jotenkin koneella väritetyt taustat jäävät usein liian räikeiksi, niissä on selkeitä liukuvärejä tai tökeröitä yrityksiä pehmennyksillä tai varjostuksilla saada niihin eloa. Onneksi Illusionisti todisti että toisinkin voi olla. Samoin tässä oli onnistuttu efekteissä. Vaikka esim. savu ja vesi olivat kyllä selkeästi koneella tehtyjä, ei käsinpiirrettyjä, ne eivät hypänneet liikaa silmille. Bellevillen kolmosissa esimerkiksi koneella tehty meri erottui vielä vähän liikaa. Nyt paketti oli täydellisesti hallinnassa.
Ja siis maisemat olivat kaiken kaikkiaan hienoja, etenkin ehkä tunnelmallinen kaupunki. Loppu jossa kaupungista sammuvat valot oli todella kaunis. Ja tälläisiä kauniita kohtauksia oli kyllä toinen toisensa perään pitkin elokuvaa. Liikuttava oli kohtaus jossa Taikuri vapautti kaninsa, kani oli aika vähillä eleillä animoitu sanomaan niin paljon että itku ei ollut kaukana.
Mutta mistä tämä niin kaunis ja upea elokuva oikein kertoi? Kyllähän tässä kestossa (Tunti 17 minuuttia) vielä toimii haikea, yksinkertainen kuvaus elämästä, varsinkin kun itse olin jo pelkästään kuvan takia niin fiiliksissä. Mutta huomasin että joku joka ei saa kiksejä sivuhahmojen tai savun animoinnista saattaa hyvinkin nukahtaa sohvalle. Elokuvassa ei ole kiire minnekään, mikä on hyvä, mutta toisaalta, minne siinä edes ollaan menossa? Pieni lisäjännite tai draama ei olisi ollut tarinalle pahitteeksi. Tai oikeastaan kaipasin jännitteen vaihtelua, nyt edettiin tosi tasaisesti, selkeitä huippukohtia ei minusta ollut.
Myös hahmojen motiiveja olisi voinut aivan aavistuksen verran korostaa. Erityisesti tyttö jäi nyt vähän auki: uskoiko hän että Taikurilla tosiaan oli taikavoimia ja niiden voimin hän hankki tytölle lahjoja? Vai hyväksikäyttikö köyhä tyttö vanhaa kilttiä miestä, kun ostatti tällä vaatteita ja asui tämän siivellä? Lopussa tyttö vielä löysi itselleen uuden elättäjän nuoresta miehestä. Olen oikeasti tosi naiivi ja optimistinen, mutta silti meinaan kallistua ajattelemaan asian näin kyynisesti, vaikka en haluaisi. Toisaalta on hienoa että saan miettiä tätä itse. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi ymmärtänyt sekavaa tarinaa, vaan miten selkeä tarina halutaan tulkita.
Elokuva vaatii tarinan puolesta varmaan lisää katsomiskertoja, eiköhän sieltä löydy vielä jotain mitä en ensimmäisellä kerralla huomannut. Illusionisti ei ollut viihdyttävä eikä jännittävä. Se oli haikea, rauhallinen, kaunis ja vaivattoman oloinen. Samoin oli muuten elokuvan illusionistin kohdalla, hän ei ollut tarpeeksi viihdyttävä, jännittävä eikä vauhdikas. Ja kun miettii animaatioelokuvia, niin viihdyttävät ja jännittävät sekoiluanimaatiot ovat ajaneet hidastempoisten, kauniiden animaatioiden edelle. Eli samalla kuin elokuva kertoo taikurin edustaman perinteisen lavataiteen hiipumisesta uusien ja menevämpien esitysten valloittaessa areenat, se voisi kuvata myös edustamansa perinteisen piirrosanimaation, joka vieläpä luottaa kuvaan eikä dialogiin, hiljaisesta hiipumisesta.
Rango
Myös Rango on sinnitellyt mielessä pitkään, mutta jäänyt aina hankkimatta. Nyt se sattui kirjastossa käteen ja pääsi vihdoin katsottavaksi. Muistin ettei elokuvaan olisi tehty ollenkaan suomidubbia, mutta sellainen näytti olevan tarjolla. Elokuvan kannessa mainostetaan kuitenkin Johnny Deppiä niin isoin kirjaimin että suomidubbi jäi seuraavaan kertaan.
Tämä elokuva oli viihdyttävä. Se eteni vauhdilla, oli hauska ja siinä oli selkeä juoni. Villi länsi antoi mielenkiintoiset puitteet, mutta elokuvaa ei oltu rakennettu länkkäreiden varaan. Toki siinä vitsailtiin ja viitattiin lännenelokuviin, mutta ei liikaa. Varsinaisesti kyseessä oli päähenkilön kasvutarina ja aika perinteinen sellainen: Rango ei aluksi itsekään tiedä kuka on, mutta tietää kyllä kuka haluaisi olla. Ja kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, hän kehittää itselleen täydellisen identiteetin, Rangon. Valehenkilöllisyys johtaa aina lopulta paljastumiseen, ongelmiin ja hylkäämiseen. Hahmon pitää sitten kasvaa valehenkilöllisyytensä ohi, todistaa se käytännössä ja saada muiden hyväksyntä. Reppanasta kameleontista on onnistuttu tekemään sympaattinen ja persoonallinen hahmo, jonka vaiheista oikeasti kiinnostuu. Rango ei juuri mieti tekemisiään vaan oikeastaan ajautuu tilanteesta toiseen. Valehenkilöllisyyttään se ei kauaa harkitse vaan improvisoi roolinsa täysillä yli. Ja vaikka siitä tulee palvottu sankari, ei kusi nouse liiaksi sen hattuun. Rangon luonnehan ei varsinaisesti kaipaa kasvua alunperinkään, vaan se etsii omaa paikkaansa.
Kuivaakin kuivemman Dirt-kaupungin asukkaat ovat rujoja tyyppejä. Kaikista ei oikein osaa edes sanoa mitä lajia ne edustavat. Siinä missä joidenkin cgi-animaatioiden hahmojen kohdalla tämä on ollut minulle ylitsepääsemätön ongelma (Ice Age vaikka esimerkkinä) tämän elokuvan hahmojen kuuluukin olla auton alle jääneen näköisiä. Välillä elukoiden kuivunutta nahkaa oikein raaputetaan katsojan silmille, ihanan inhottavaa. Surkeilla ja syyhyisillä Dirtin asukkailla on useimmilla sydän paikallaan ja isosta joukosta kaupunkilaisia on nostettu esiin sopiva määrä mielenkiintoisia sivuhahmoja. Myös miljöö on toteutettu yksityiskohtaisesti ja kaikkiaan tunnelma on kohdillaan.
Elokuvasta löytyy varsin selkeä ja suoraviivainen juonikuvio, kun sheriffiksi nimitetty Rango alkaa ratkoa kaupunkia kohdannutta vesipulaa. Tämä on elokuvan heikoin kohta. Ongelma on kyllä kiinnostava, sitä ratkotaan ihan hyvällä tahdilla, mutta kovin yllättäviä käänteitä se ei tarjoa. Mielenkiinto pysyy yllä vauhdin ja näyttävien takaa-ajojen takia, mutta muuten aivot ovat narikassa. Olisi ollut kutkuttavaa yrittää itse ratkaista mysteeriä, mutta vastaus tuntui alusta asti liian selvältä ja lopputulema oli juurikin sitä. Jälleen kerran persoonalliset ja näyttävät puitteet korjasivat tarinan ongelmia, tosin käsikirjoituspuolelta löytyy myös ansioita: hyvät hahmot, toimiva rytmi ja oivallinen huumori. Katson elokuvan varmasti uudestaan (kun vaan saisin sen joskus ostettua) kun kaipaan kevyttä ja hauskaa viihdykettä tai jos leffaseurana on joku vähemmän animaatioita fanittava aikuinen.
