Persepolis

Vuonna 2000 julkaistiin Marjane Satrapin omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis. Sarjakuvasta tehtiin animaatio Ranskassa vuonna 2007. Sitä ohjaamassa oli Satrapin lisäksi Vincent Paronnaud.


Elokuva kertoo Marjanesta, joka asuu Teheranissa, Iranissa. Vuonna 1979 elämä Iranissa muuttuu, kun shaahi syöstään vallasta. Marjanen arjessa tämä näkyy mm. huivipakkona ja länsimaisen kulttuurin kieltämisenä. Marjanen perhe yrittää jatkaa elämäänsä kuin ennenkin ja protestoi uutta hallintoa vastaan, mutta poliittinen valvonta kiristyy koko ajan. Elämää synkistää entisestään Iranin ja Irakin välinen sota ja uudet epäreilut lait.


Marjanen on vaikea niellä koulussa kerrottuja valheita ja hän kapinoi ostamalla kiellettyjä c-kasetteja kadulta ja käyttämällä farkkutakkia. Marjanen vanhemmat lähettävät tyttärensä Itävaltaan kouluun, jotta tämän ei tarvitsisi luopua vapaudestaan.

Itävallassa Marjanella on sopeutumisvaikeuksia, identiteettiongelmia ja hän tuntee syyllisyyttä ja koti-ikävää. Hän kasvaa nuoreksi naiseksi ja kokee muutaman romanssin, jotka kuitenkin päättyvät ikävästi. Marjane ajautuu lopulta jopa kodittomuuteen ja käy lähellä kuolemaa.


Vuonna 1987 Marjane palaa Iraniin, mutta sopeutuminen ei ole helppoa nytkään. Hän masentuu ja yrittää jopa itsemurhaa mutta saa lopulta taas kiinni elämästä, alkaa opiskella ja seurustella. Mutta elämä Iranissa on edelleen hyvin rajoitettua ja monelaista vääryyttä tapahtuu. Marjane ei ole kadottanut kapinamieltään ja tasapainoilee yhteiskunnan vaatimusten ja omien arvojensa välillä. Marjanen on lopulta taas lähdettävä Iranista, nyt pysyvästi.


Vaikka tarina perustuu tositapahtumiin ja siinä on mukana politiikkaa ja kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan, se on ennenkaikkea nuoren naisen kasvutarina. Länsimaisella katsojalle Iranin lähihistoria tuo tarinaan lisää eksotiikkaa ja ehkä laajentaa maailmankuvaa, mutta se ei ole pääasia. Rankoista tapahtumista ja isoista asioista huolimatta elokuva on yllättävän hauska ja pääpaino on Marjanen kokemuksissa.


Animaatio on visuaalisesti samaa tyyliä kuin sarjakuva. Se on kontrastiltaan rajusti mustavalkoinen ja ihmishahmot ovat pelkistettyjä, mutta eläviä ja persoonallisia. Sarjakuvan elokuvasovituksesta tehtiin animaatio koska se olisi näytelmäelokuvaa universaalimpi ja siihen olisi helpompi samaistua. Tarinassa on myös fantasiaosuuksia, joiden toteuttaminen ei animaatiossa tuottanut ongelmia.

Elokuva on toteutettu perinteisesti käsin paperille. Satrapi päätyi tähän tekniikkaan, koska piti sitä ajattomampana kuin puhdasta tietokoneanimaatiota. Hän myös vierasti tietokoneella luotua täydellisyyttä, ihminenhän ei koskaan ole täydellinen, ja se välittyy myös piirroksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että animaatio olisi huonosti tehtyä, vaan piirrokset ovat käsinpiirretyinä elävämpiä.

Elokuva on palkittu mm.Cannesissa ja se oli Oscar-ehdokkaana vuoden parhaaksi animaatioksi. Iranissa elokuvaa ei ole arvostettu aivan yhtä paljon ja siitä on saanut esittää vain rajoitetusti ja monien kohtien sensuroinnin jälkeen.


Persepoliksen Suomen ensi-ilta oli Rakkautta ja Anarkiaa festivaaleilla vuonna 2007. Elokuva on julkaistu dvd:llä ja esitetään televisiossa tänään, 11.9.2010. Sarjakuva on julkaistu kahdessa osassa, Iranilainen lapsuuteni ja Kotiinpaluu. Lisäksi Satrapin sarjakuvista on suomeksi saatavilla teokset Pistoja ja Luumukanaa.

Animaatioita aikuisille

Länsimaissa animaation ajatellaan usein olevan tarkoitettu lapsille, tai korkeintaan komedioiden muodossa sopivan myös aikuisille. Kaikki animaatiot eivät kuitenkaan ole tehty lapsille.

Seksillä vitsailu on ollut aikuisille suunnattujen animaatioiden suosikkiaihe läpi animaation historian. Kurvikas Betty Boop nousi suosioon 30-luvulla ja räävitön Fritz the Cat kuohutti 1960-luvulla. Molemmilla riittää faneja tälläkin vuosituhannella. Suomessa 2008 julkaistu dvd salapoliisi Nikke Knattertonin seikkailuista myi muutamassa kuukaudessa yli 5000 kappaletta.


Nykyään suuriosa animaatioista tehdään esitettäväksi televisiossa. Vaikka enemmistö onkin lastensarjoja, on myös aikuisille alkanut löytyä katsottavaa.

Matt Groeningin luoma Simpsoneiden perhe aloitti seikkailunsa vuonna 1987 The Tracey Ullman Show:ssa lyhyissä sketsipiirretyissä. Menestyi toi Simpsoneille oman tv-sarjan muutamaa vuotta myöhemmin. Simpsonit muistuttaa perinteisiä Amerikkalaisia perhesarjoja, mutta sisältää viittauksia ja piikittelyä ajan ilmiöistä ja yhteiskunnan ongelmista tavalla, jota ei oikeilla näyttelijöillä olisi mahdollista toteuttaa.

Koska Simpsonit oli yksi television suosituimmissa ohjelmista, kaikki suuret kanavat halusivat itselleen oman hittianimaation.

Kukkulan kuningas (King of the Hill) alkoi vuonna 1997. Se oli hyvin samankaltainen kuin näyttelijöillä kuvatut komediasarjat ja sen tarinat vetosivat aikuisiin. Sarja on edelleen hyvin suosittu. Samana vuonna ruutuun ilmestyivät myös neljä kolmasluokkalaista poikaa pienestä kaupungista nimeltä South Park. South Park ei yrittänyt olla huippu animaatiota, vaan se on visuaalisesti yksinkertainen, tietokoneella toteutettu pala-animaatio. Sarja sisältää kuitenkin oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä eikä se lapsekkaasta ulkokuorestaan huolimatta epäröi loukata ketään.


Myös kotimaisia aikuistenpiirrettyjä on jo nähty. Poliittinen satiiri Itse valtiaat alkoi vuonna 2001, ja sitä esitettiin yli seitsemän vuotta. Katsojatilastoissa sarja pääsi usein kymmenen katsotuimman joukkoon ja voitti useita palkintoja Suomessa ja ulkomailla. Keväällä 2007 alkanut Pasila on piirretty poliisisarja, joka humoristisesti piikittelee ajan ilmiöitä. Sarjan suosio johti lopulta myös uusien jaksojen tekemiseen.


Japanissa animaatiota ei pidetä vain lasten viihteenä, vaan vanhemmallekin yleisölle suunnattuja animaatioita on löytynyt jo kauan. Japanilaisille ei ole ongelma tehdä aikuisyleisölle suunnattua viihdyttävää, jännittävää, hauskaa ja mahdollisesti myös syvällisempää animaatiota, joka menestyy sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Japanin katsotuin elokuva on Hayao Miyazakin animaatioelokuva Ponyo rantakalliolla (Gake no Ue no Ponyo). Myös Miyazakin aiemmat elokuvat olleet maan katsotuimpia.

Viime vuosina aikuisille suunnattuja animaatioelokuvia on alettu tehdä myös Euroopassa. Sylvain Chomet’n ohjaama Bellevillen kolmoset vuodelta 2003 menetti Oscarin Pixar-studion lapsekkaalle Nemoa etsimässä -animaatiolle, mutta keräsi muita palkintoja ja mainetta. Elokuvassa seikkailee mummo ja kolme entistä kabareetähteä ja se luottaa tarinan kerronnassa enemmän kuvaan kuin dialogiin. Elokuva on perinteisesti piirretty, mutta tuskin avautuisi tai edes kiinnostaisi lapsikatsojia.


Ranskalainen animaatioelokuva Persepolis sai ensi-iltansa 2007. Se perustuu Iranissa syntyneen Marjane Satrapin omaelämänkerralliseen sarjakuvaromaaniin. Elokuva on suurimmaksi osaksi mustavalkoinen ja noudattelee sarjakuvan yksinkertaista piirrostyyliä. Tarina yhdistää Marjanen oman elämän Iranin historiaan ja valaisee yhden Lähi-idän suljetuimman yhteisön vaiheita sen sisältä katsottuna. Elokuva on siis poikkeuksellinen sekä tarinaltaan, että toteutukseltaan.

Näiden elokuvien menestyksen myötä on alkanut vaikuttaa siltä, että aika alkaa olla kypsä aikuisyleisölle suunnatuille, haastavimmille ja vakavimmille animaatioille myös lännessä.